Kaksplus.fi

MENU

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Sisarusten kuuluukin tapella!

Sarjakuvastripit lainattu netistä.

Mä haluisin, että sä luovut tuosta "Henrikistä" (veljen oikea nimi, blogissa käytössä bloginimet), sanoi Aava viime viikolla aamupalapöydässä syvään huokaisten.
Mitä! Miksi, kysyin hämmästyneenä ja naurahtaen.
Kun se on niin ärsyttävä, hän puuskahti kiukkuisella äänellä.
No minne, kysyin.
Pois!
Minne pois sen voi antaa, kysyin huvittuneena.
No jollekin toiselle ihmiselle! Aava huusi vihaisena.

Henrik nauroi ihan kippurassa ja minä selitin Aavalle, että ei lapsestaan voi eikä halua luopua, vaikka tämä olisi kuinka ärsyttävä. Aava iski pöytään melkein yhtä pahan aseen, yhä kiukkuisesti huutaen: 

No älä sitten luovu, mutta älä rakasta sitä enää!


Oli hauskaa tapella siskon kanssa


Minä ja kolme vuotta nuorempi siskoni tappelimme lapsena aika paljon. Muistan, että se oli hauskaa. Oli hauskaa painia, kiusata ja ärsyttää. Sisko kasvoi äkkiä tasapainoiseksi tappelupukariksi, jonka kanssa oli kiva nujuta niin, että vanhemmat olivat välillä ihan raivoissaan. Me viihdyimme oikein hyvin!

Koska muistan tuon ajan niin hyvin, niin olen aina ajatellut, että sisarusten kuuluukin tapella. Kotona uskaltaa näyttää tunteensa ilman pelkoa toisen hylkäämisestä tai omien kasvojen menettämisestä. Kotona saa tuulettaa päivän aikana patoutuneita tunteita ja väsymystä turvallisesti. Sisaruksen kanssa oppii elämän asioita: oppii jakamaan, pitämään puolensa, odottamaan ja pettymään. Sisarusten riidat kuuluvat elämään. 

Matildalla ja Henrikillä on kaksi ja puoli vuotta ikäeroa. He ovat leikkineet aina yhdessä ja tapelleet aina sillä tavalla sopivassa määrin. Ei nykyään enää, mutta aiemmin. Tiedättehän, millaista ärsyttämistä pienten sisarusten arki on. "Se tuli mun huoneeseen ihan tahallaan!" "Se otti just sen kirjan, mikä mulla oli kesken!" "Se nauroi mulle!" "Se näytti mulle kieltä!" "Meilläpä oli kaakaota tänään välipalalla! Säpäs et saanutkaan!" "Äiti, se lupas, että me voidaan leikkiä kotia mutta se otti vaan autot!" "Äääää-iiiii-tiiii-iiiii!"

Facebookin Katso muistojasi -toiminto näytti mulle juuri muiston ajalta, jolloin Matilda oli seitsemänvuotias ja Henrik neljävuotias. Aamun kiireessä lapsilla oli ollut vaatteita pukiessa itkuksi yltynyt riita. Aiheena oli se, onko siskon pehmolelukoira synnyttänyt veljen lelukoiran vai ei. Veljen mielestä ei, siskon mielestä kyllä. Sitä riitaa selviteltiin autossakin vielä, muistan kyllä. Koska enää he eivät tappele juurikaan, tuntuu tämä muisto nyt käsittämättömän söpöltä. Silloin siinä ei ollut mitään hauskaa.



Ikäerolla ei ole väliä, kun löytyy yhteinen juttu


Kun Aava syntyi, oli Henrik viisivuotias ja Matilda vähän alle kahdeksanvuotias. Muistan miten surin sitä, että iltatähtemme ei saa kotoa tuota koko elämään vaikuttavaa oppikoulua, jonka saa vain saman ikäinen sisarus aikaan. Harmitti, että Aavalle ei ollut kotona tappelukaveria! 

Nyt, kun Aava on viisivuotias ja Henrik kymmenenvuotias, olemme saaneet huomata pelon olleen täysin turha. Voihan pojat, he kyllä tappelevat! He ärsyttävät toisiaan, painivat, huutelevat typeriä haukkumasanoja ja nujuavat pyörremyrskynä ympäri olohuonetta. Älkää ymmärtäkö väärin: vaikka ikäeroa on viisi vuotta, he ovat taistoissaan samanarvoisia, samalla tasolla. Kumpikaan ei oikeasti satuta toista eivätkä sanat ole törkeitä tai satuttavia. Laitamme kyllä stopin kaikenlaiselle taistelulle, jos se menee tietyn rajan yli.

Olen hyvällä tavalla yllättynyt siitä, miten nämä kaksi ovat löytäneet toisensa. Teini on toisten ärsyttämisen yläpuolella jo, mutta nämä kaksi jaksavat juosta peräkanaa ympäri kotia toisen varastettua toisen tärkeimmän aarteen, kuten siskon rakkaan unilelun tai veljen Aku Ankan, Lego-rakennelman tai kännykän. He tarkkailevat jatkuvasti toisiaan ja kerjäävät huomiota ja pientä ärsyttämisen aihetta. 



Vaikuttavin sotahuuto: Ää-iii-tiiii-iiii!


Tietenkin olen välillä hermorauniona, kun kodissa on  jatkuvasti käynnissä sota, jonka aseina ovat kirkuminen, toisessa roikkuminen ja sotahuuto, jossa huudetaan palosiirenin tavoin sanaa äiti. Oikeastaan hermostun vain silloin, kun ärsyttäminen kasvaa sen tietyn kynnyksen yli ja minua pyydetään erotuomariksi. Välillä on pakko erottaa toisistaan nämä elämäntaitoja opettelevat, sotajalalla olevat pikkuidiootit pikkuintiaanit. Eivätkä he tietenkään koko ajan tappele, mutta vähän joka päivä tai ainakin joka toinen. 

Ajattelen, että sisarustenkin kuuluukin tapella tietyllä tavalla ja tietyin rajoin. Mieluummin nujuavat keskenään kuin kavereiden kanssa. 

Tsemppiä teille muillekin, joiden koti on painimatsien ja kirkumiskilpailujen areena. Ehkäpä nuo toisiaan (vanhempia!) ärsyttävät kullanmurut oppivat siten jotakin tärkeää elämää varten. Tsemppiä silloinkin, kun mietitte, että luulitte perhesuunnittelussa toteuttavanne ajatusta sisaruksista kavereina eikä vihamiehinä. Kyllä se siitä. 



Ps. Meidän perheessä on vuosia ollut vitsinä Baby blues -sarjakuva, jossa Sakulla ja Suvilla on tylsää. "Samat vanhat säännöt", kysyy Suvi. "Sopii mulle", sanoo Saku. Seuraavassa ruudussa he painivat yhtenä pyörremyrskynä. Viimeisessä ruudussa perheen äiti hakkaa itseään otsaan avokämmenellä ja huudahtaa: "Eivätkö nuo kaksi voi olla koskaan samaa mieltä mistään?". Jotenkin niin kuvaava! Vinkkaa, jos löydät sen stripin jostain!


Lue myös: 



4 kommenttia :

  1. Kuinka hauska sanokkaan etten ole ikinä tapellut pikkuveljeni kans (siis velipuolen) no en tietenkään kun ikäeroa on 25v.. no pikkusiskon kans tappeluista ei sit puhutakkaan 😉 ja ikäeroa 5v4kk

    VastaaPoista
  2. Onko tää oikea kohta todeta, että onneksi on ainut lapsi? 🤔😂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kenties! Toisaalta en tiedä siitä puolesta mitään. Jääkö jotain puuttumaan, jos ei ole tappelukaveria kotona? Miten vertaat omaa ja omien lastesi lapsuutta? Teillä tosin sisarusnahistelut alkaa varmaan vasta Ässän ja vauvan välillä, kun Teinimonsterilla ja Ässällä on niin paljon ikäeroa.

      Poista