Kaksplus.fi

MENU

maanantai 30. tammikuuta 2017

Miksi haluat haista voimakkaalle pyykinpesuaineelle?


Koska olen ammatiltani toimittaja, olen tottunut siihen, että kirjoitan faktoista. Kirjoitan, mitä joku on tutkinut. Otan asioista selvää, pohdin lähdekritiikkiä ja vertailen tietoja. Jos kyseessä on mielipide, laitan sen haastateltavan sanoiksi, hänen "suuhunsa". En kirjoita yleisiä totuuksia. Olen tottunut siihen, että minun mielipiteeni eivät näy, eivätkä saa näkyä, mitenkään.

Blogissani saavat mielipiteeni näkyä. Siksi pamautan nyt suoraan mielipiteeni ja kysymyksen, jota olen pohtinut jo lähes kymmenen vuotta:

Miksi joku haluaa haista voimakkaalle pyykinpesuaineelle? Onko se hänen mielestään hyvä tuoksu?


Kun jollain meidän lapsista on, tai vuosien varrella eri kodeissamme on ollut, kylässä joku tietty ystävä, jää voimakas pyykinpesuaine leijumaan lapsen huoneeseen jopa tunneiksi. Kun saman perheen lapsia oli aikoinaan kaksi leikkimässä huoneessa suljetun oven takana, sain huoneessa olevasta hajusta migreenin.

Kun kiertoharjoittelujumpassa kuljin pisteestä toiseen, leijui jokaisella pisteellä edellä menevän vaatteista jäänyt vahva haju. En sano tuoksu, se on haju.

Joskus joudun pesemään kirpparivaatteet kolme kertaa peräkkäin ennen kuin pesuaineen haju lähtee niistä pois. Jos erehdyn laittamaan omia vaatteitamme samaan koneelliseen, saavat nekin samaan hintaan kolme kahden-kolmen tunnin hurvittelukierrosta pesukonekarusellissa.

Vaikka jossain tietyssä yökyläpaikassa olisi lapsella omat lakanat mukana, menevät lakanat ja yöpuku heti kotona pesuun, koska patjasta ja huoneilmasta on tarttunut niihin niin voimakas haju. Se haju tarttuu myös hiuksiin.

Miksi joku haluaa pestä pyykkinsä pesuaineella, joka haisee niin vahvasti, että hajun haistaa jo kodin ulko-ovella? Mihin hajua tarvitaan? Miksi joku haluaa nukkua pesuaineelta haisevissa lakanoissa tai pukea vaikka vauvansa vaatteisiin, joissa on pistävän kitkerä haju, joka salpaa tottumattomalta hengityksen?


En voisi kuvitellakaan laittavani lapseni päälle vaatteita, jotka on pesty pyykinpesuaineella, jonka haistaessani aivastan välittömästi. Mielestäni puhdas pyykki ei haise yhtään miltään. Minulla ei ole diagnosoitua hajusteyliherkkyyttä tai -allergiaa, mutta aivastelen silti. Ymmärrän hyvin niitä, joille esimerkiksi linja-automatkat ovat erilaisten hajusteiden vuoksi mahdottomia.

Me olemme käyttäneet jo jonkun kahdeksan vuotta Allegroa, joka on kotimainen, hajusteeton, zeoliititon ja turvallinen pesuaine. Se ei ole juuri edes kalliimpaa kuin kaupan hajustetut pesuaineet. (Tämä ei ole yhteistyöpostaus!)

Ymmärrän jollain tavalla huuhteluaineen vienon kukkaistuoksun, mutta en pesuaineen kitkerää, pistävää, tunkkaista ja erittäin voimakasta hajua. Kertokaa minulle: miksi joku ostaa hajustettua pesuainetta? Eikö hän itse haista sitä? Miten ei voi haistaa?

Miksi haluat haista voimakkaalle pyykinpesuaineelle niin, että koko huone jää käyntisi jälkeen haisemaan vaatteittesi hajulle?

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Sisarusten kuuluukin tapella!

Sarjakuvastripit lainattu netistä.

Mä haluisin, että sä luovut tuosta "Henrikistä" (veljen oikea nimi, blogissa käytössä bloginimet), sanoi Aava viime viikolla aamupalapöydässä syvään huokaisten.
Mitä! Miksi, kysyin hämmästyneenä ja naurahtaen.
Kun se on niin ärsyttävä, hän puuskahti kiukkuisella äänellä.
No minne, kysyin.
Pois!
Minne pois sen voi antaa, kysyin huvittuneena.
No jollekin toiselle ihmiselle! Aava huusi vihaisena.

Henrik nauroi ihan kippurassa ja minä selitin Aavalle, että ei lapsestaan voi eikä halua luopua, vaikka tämä olisi kuinka ärsyttävä. Aava iski pöytään melkein yhtä pahan aseen, yhä kiukkuisesti huutaen: 

No älä sitten luovu, mutta älä rakasta sitä enää!


Oli hauskaa tapella siskon kanssa


Minä ja kolme vuotta nuorempi siskoni tappelimme lapsena aika paljon. Muistan, että se oli hauskaa. Oli hauskaa painia, kiusata ja ärsyttää. Sisko kasvoi äkkiä tasapainoiseksi tappelupukariksi, jonka kanssa oli kiva nujuta niin, että vanhemmat olivat välillä ihan raivoissaan. Me viihdyimme oikein hyvin!

Koska muistan tuon ajan niin hyvin, niin olen aina ajatellut, että sisarusten kuuluukin tapella. Kotona uskaltaa näyttää tunteensa ilman pelkoa toisen hylkäämisestä tai omien kasvojen menettämisestä. Kotona saa tuulettaa päivän aikana patoutuneita tunteita ja väsymystä turvallisesti. Sisaruksen kanssa oppii elämän asioita: oppii jakamaan, pitämään puolensa, odottamaan ja pettymään. Sisarusten riidat kuuluvat elämään. 

Matildalla ja Henrikillä on kaksi ja puoli vuotta ikäeroa. He ovat leikkineet aina yhdessä ja tapelleet aina sillä tavalla sopivassa määrin. Ei nykyään enää, mutta aiemmin. Tiedättehän, millaista ärsyttämistä pienten sisarusten arki on. "Se tuli mun huoneeseen ihan tahallaan!" "Se otti just sen kirjan, mikä mulla oli kesken!" "Se nauroi mulle!" "Se näytti mulle kieltä!" "Meilläpä oli kaakaota tänään välipalalla! Säpäs et saanutkaan!" "Äiti, se lupas, että me voidaan leikkiä kotia mutta se otti vaan autot!" "Äääää-iiiii-tiiii-iiiii!"

Facebookin Katso muistojasi -toiminto näytti mulle juuri muiston ajalta, jolloin Matilda oli seitsemänvuotias ja Henrik neljävuotias. Aamun kiireessä lapsilla oli ollut vaatteita pukiessa itkuksi yltynyt riita. Aiheena oli se, onko siskon pehmolelukoira synnyttänyt veljen lelukoiran vai ei. Veljen mielestä ei, siskon mielestä kyllä. Sitä riitaa selviteltiin autossakin vielä, muistan kyllä. Koska enää he eivät tappele juurikaan, tuntuu tämä muisto nyt käsittämättömän söpöltä. Silloin siinä ei ollut mitään hauskaa.



Ikäerolla ei ole väliä, kun löytyy yhteinen juttu


Kun Aava syntyi, oli Henrik viisivuotias ja Matilda vähän alle kahdeksanvuotias. Muistan miten surin sitä, että iltatähtemme ei saa kotoa tuota koko elämään vaikuttavaa oppikoulua, jonka saa vain saman ikäinen sisarus aikaan. Harmitti, että Aavalle ei ollut kotona tappelukaveria! 

Nyt, kun Aava on viisivuotias ja Henrik kymmenenvuotias, olemme saaneet huomata pelon olleen täysin turha. Voihan pojat, he kyllä tappelevat! He ärsyttävät toisiaan, painivat, huutelevat typeriä haukkumasanoja ja nujuavat pyörremyrskynä ympäri olohuonetta. Älkää ymmärtäkö väärin: vaikka ikäeroa on viisi vuotta, he ovat taistoissaan samanarvoisia, samalla tasolla. Kumpikaan ei oikeasti satuta toista eivätkä sanat ole törkeitä tai satuttavia. Laitamme kyllä stopin kaikenlaiselle taistelulle, jos se menee tietyn rajan yli.

Olen hyvällä tavalla yllättynyt siitä, miten nämä kaksi ovat löytäneet toisensa. Teini on toisten ärsyttämisen yläpuolella jo, mutta nämä kaksi jaksavat juosta peräkanaa ympäri kotia toisen varastettua toisen tärkeimmän aarteen, kuten siskon rakkaan unilelun tai veljen Aku Ankan, Lego-rakennelman tai kännykän. He tarkkailevat jatkuvasti toisiaan ja kerjäävät huomiota ja pientä ärsyttämisen aihetta. 



Vaikuttavin sotahuuto: Ää-iii-tiiii-iiii!


Tietenkin olen välillä hermorauniona, kun kodissa on  jatkuvasti käynnissä sota, jonka aseina ovat kirkuminen, toisessa roikkuminen ja sotahuuto, jossa huudetaan palosiirenin tavoin sanaa äiti. Oikeastaan hermostun vain silloin, kun ärsyttäminen kasvaa sen tietyn kynnyksen yli ja minua pyydetään erotuomariksi. Välillä on pakko erottaa toisistaan nämä elämäntaitoja opettelevat, sotajalalla olevat pikkuidiootit pikkuintiaanit. Eivätkä he tietenkään koko ajan tappele, mutta vähän joka päivä tai ainakin joka toinen. 

Ajattelen, että sisarustenkin kuuluukin tapella tietyllä tavalla ja tietyin rajoin. Mieluummin nujuavat keskenään kuin kavereiden kanssa. 

Tsemppiä teille muillekin, joiden koti on painimatsien ja kirkumiskilpailujen areena. Ehkäpä nuo toisiaan (vanhempia!) ärsyttävät kullanmurut oppivat siten jotakin tärkeää elämää varten. Tsemppiä silloinkin, kun mietitte, että luulitte perhesuunnittelussa toteuttavanne ajatusta sisaruksista kavereina eikä vihamiehinä. Kyllä se siitä. 



Ps. Meidän perheessä on vuosia ollut vitsinä Baby blues -sarjakuva, jossa Sakulla ja Suvilla on tylsää. "Samat vanhat säännöt", kysyy Suvi. "Sopii mulle", sanoo Saku. Seuraavassa ruudussa he painivat yhtenä pyörremyrskynä. Viimeisessä ruudussa perheen äiti hakkaa itseään otsaan avokämmenellä ja huudahtaa: "Eivätkö nuo kaksi voi olla koskaan samaa mieltä mistään?". Jotenkin niin kuvaava! Vinkkaa, jos löydät sen stripin jostain!


Lue myös: 



torstai 26. tammikuuta 2017

Pääsimme Pikku Kakkosen Seikkailukoneen kuvauksiin!

 

“Ylös eteen oikeaan, alas taakse vasempaan, seikkailun voi löytää ihan mistä vaan!”

 

Tätä yllä olevaa laulua on meillä laulettu nyt jo lähes viikko leikkien keskellä sekä varsinkin automatkoilla päiväkotiin. Tuo laulu on Pikku Kakkosen uuden Seikkailukone-sarjan tunnuslaulu.

Satuin huomaamaan ennen joulua Facebookissa Ylen ilmoituksen, jossa 40-vuotisjuhlavuottaan viettävä Pikku Kakkonen kutsui lapsia mukaan studioon. Varasin heti minulle ja Aavalle paikan mukaan, ja niin pääsimme viettämään jännittävän aamupäivän Ylen Tohlopin studiolla viime viikon lauantaina.


Pieni briiffaus alkuun.

Pikku Kakkosen lauantaiaamuissa esitettävään Seikkailukone-sarjaan kutsuttiin lapsia mukaan yleisöön leikkimään ja laulamaan. Lapset saivat istua värikkäillä penkeillä, ja me vanhemmat istuimme kauempana studion reunalla. Saimme luvan ottaa kuvia, mutta en uskaltanut käyttää salamaa, että en häirinnyt suoran lähetyksen tyyliin tehtävää keskeytymätöntä kuvausta.


Kohta alkaa kuvaus!
Kuvausten aikana noin 50 arviolta 2‒7-vuotiasta lasta istui hievahtamatta ja hiljaa seikkailun etenemistä seuraten. Lapset leikkivät ja lauloivat pyydettäessä innokkaana mukana. Vapaaehtoisia leikkijöitä ei tarvinnut montaa kertaa kysyä: melkein kaikki olisivat halunneet eteen suorittamaan hauskoja tehtäviä. Jutun juonena oli seikkailukoneesta paljastuva kartta, jonka avulla alkoi hauska matka leikkeineen ja lauluineen.

Pikku Kakkosen uusi hahmo Heppu, tutut juontajat ja studio-orkesteri vetivät kyllä aikuisetkin mukaansa niin, että kumpikin tuona aamuna kuvattavista jaksoista tuntui loppuvan ihan kesken, silloin kun oli kaikista kivointa.




Meillä oli kyllä ihan älyttömän hauskaa, olimme ihan suut korvissa koko päivän ja kerroimme kaikille kaiken. Jaksot, joissa Aava on mukana tulevat ulos 4.2. ja 25.2. Odotamme innolla!



tiistai 24. tammikuuta 2017

Työssäkäyvän arki-illat ovat ihan liian lyhyitä!


Katsoitko eilen sen mielenkiintoisen dokkarin? En.

Eilenhän alkoi se sarja, kai katsoit ekan jakson? En.

Etkö sä nyt vieläkään ole käynyt hiihtämässä oikein kunnon lenkkiä yksin? No en.

Nythän menee enää tämän viikon se leffa, nyt käyt kyllä katsomassa. Ööö... aha.

Oletko lukenut sen kirjan, siinä oli se... "Lainanne ovat erääntyneet."

Voitaisko tavata vaikka torstaina? Hmmm... Vanhempainilta on siinä ja pojan treenit ja...

Liikuthan tarpeeksi? Sekä salilla että juoksemassa pitäisi käydä! Öö... mitä?

Kuinka monta kertaa viikossa hikoilet liikunnan avulla? No tuota...

Kyllä sun pitäisi käydä katsomassa se taidenäyttely! Häh?


Toisinaan en ymmärrä, miten toisilla on niin paljon aikaa. Ehkä he eivät käy töissä tai ehkä heillä ei ole yhtä, kahta tai kolmea lasta. Ehkä heillä on enemmän tunteja vuorokaudessa kuin muilla.

Välillä eteeni nousee keskusteluja ja kirjoituksia siitä, miten paljon pitäisi liikkua. Pitäisi lukea paljon, liikkua valtavasti ja ulkoilla. Leipoa leivät itse, vaihtaa huonekasveihin mullat ja sulattaa pakastin. Aikuisen ihmisen täytyisi seurata aktiivisesti politiikkaa, lukea lehtia ja katsoa uutisia. Sähköposteihin, Wilmaan ja muihin muistettaviin asioihin täytyy reagoida heti.

Välillä tuntuu, että selviän juuri ja juuri hengissä arkipäivistä. Jos iltaan kuuluu kauppareissu, ei mitään muuta ehdi. Vaikka meillä ei ole enää pieniä lapsia, jotka pyörremyrskynä saattavat vaaraan huonekalut, kukat, kotieläimet, itsensä, sisaruksensa ja naapureiden kalliit autot ja muun irtaimiston, täyttyvät illat silti. Isotkin lapset ansaitsevat vanhemman huomiota ja aikaa.

Ajattelin kuvata ja kirjoittaa ylös maanantaista perjantaihin, mitä teen arki-iltaisin. Koska iltojani värittää se, että en ehdi juuri mitään enkä saa tarpeeksi omaa aikaa ilman yöunista nipistämistä, luovuin ajatuksesta. Luovuin ajatuksesta kuvata järkkärillä joka hetki monen päivän ajan, joten kuvasin päivän ajan kännykällä, joka taisi olla sormijäljistä likainen. Kuvista ei tullut hyviä, mutta ne kertovat elämästä. Ne kertovat maanantai-illasta, jolloin olin väsynyt, mutta arjestani onnellinen.

Vaikka meitä on kaksi jakamassa vastuun ja kokemassa näitä kolmea ihmettä, jotka ovat jo lähteneet kehdoistaan laajaan maailmaan, niin silti illat ovat useimmiten täynnä.

En vaihtaisi mitään. En hetkeäkään. Halusin monta lasta, aiemmin jopa enemmän kuin nämä kolme, mihin määrään jäimme. Silti joskus pieninä hetkinä mietin, millaista olisi päästä töistä kello 16 eikä kukaan vaatisi minulta mitään koko iltana. Olisi koko ilta aikaa vain itselle ja kenties puolisolle. Joskus meillä on sitten niin, mutta onneksi ei vielä.


Maanantai-ilta 23.1.2017


Olen maanantaisin töissä vähän kauempana, joten työmatka on pitempi. Olin vähän tavallista myöhempään töissä. A. haki Aavan hoidosta, teki ruuan ja lähetti Henrikin kimppakyydillä sählytreeneihin. Ajelin sysipimeydessä kotiin.

18.10. Kotona! Syön tonnikalasalaattia.


18.25 täytän tiskikoneen.


18.31 täytän pyykkikoneen.


18.34 käyn kurkkaamassa Aavaa, joka leikkii huoneessaan. Menemme hetkeksi olohuoneeseen lukemaan Barbapapaa. Ihastelen Aavan pieniä jalkoja, jotka näkyvät viltin alta.



19.05 lähden kiireellä palauttamaan kirjastoon kirjaa, jossa oli vain viikon laina eikä sitä voi uusia netissä. Tässä elämäntilanteessa viikon laina-aika tuntuu naurettavalta. En osaa tarttua kirjaan, josta saisin viikossa luettua ehkä 20 sivua. Kaveriaan tapaamassa ollut Matilda tapaa minut sovitusti kirjastossa. Päätän lainata kuitenkin, kenties itseäni huijatakseni, kirjan uudestaan. Matildakin on löytänyt kirjan, jota on etsinyt kauan.


19.25 käymme ostamassa kaupasta hedelmäsalaattiin aineksia.


19.36 olemme kotona. Päivän ulkoiluni on siinä, että haen päivän postin. Edellisten asukkaiden jättämä pöllö on sympaattinen portinvartija.


19.55 Aava on jo laittanut yöpuvun päälle. Hän syö iltapalaa. Istun viereen ja aloitan metatöiden sarjan. Paperikalenteriin ja seinäkalenteriin ylös partioleirejä, harjoituksia, sovittuja reissuja, syntymäpäiviä, työmatkoja, kokouksia... Luen Wilma-viestejä ja totean, että olen unohtanut varata keskimmäisen arviointikeskustelun. Opettaja vastaa viestiin heti. "Ihmettelinkin, kun teidän perheestä ei ole kuulunut mitään." Kun kerron sekä minun että A:n uudesta työstä ja sen myllerryksestä, vastaa opettaja, että "ja vielä tämä uusi arviointikeskustelu". En malta olla lisäämättä, että meillä on parin viikon sisällä myös päiväkodin vasu ja yläkoulun arviointikeskustelu...




20.15 A. pesee Aavan hampaat minun tutkiessa vielä Wilmasta kokeita, liikuntavarustuksia ja tuntimerkintöjä. Vien Aavan hänen huoneeseensa. En halua tinkiä Aavan iltasadusta kuin vain silloin, kun nukkumaanmeno on venynyt ihan liikaa. Emme kuitenkaan pääse aloittamaan heti kappaletta Risto Räppääjästä, koska Aavan on ihan pakko tehdä äkkiä Aku Ankalle harkkosaksilla lobotomia.



20.45 Aava on peitelty ja pussailtu nukkumaan ja halattu vielä senkin jälkeen pari kertaa. A. käy Henrikin luona peittelemässä hänet ja vaihtamassa muutaman sanan päivästä. Avaan tietokoneen ja teen jotain historiallista ja pysäyttävää: ilmoitan Aavan eskariin! Hui sentään. Meillä eskari on koulussa, joten koulumaailma 600 oppilaan koulussa on jo ihan kulman takana.


21.15 juttelen Matildan kanssa yläkouluasioista ja kaverisuhteista hänen huoneessaan. Tuntuu, että ainoa hetki, kun hänelle on aikaa ja hän on itse kotona ja kaikki läksyt ja muut on tehty, on silloin, kun pitäisi jo olla kiireesti menossa nukkumaan. Musta-valkean peiton alla hän on, aarteeni. A laittaa pyykit kuivumaan.


21.26 totean Matildan ottamasta kuvasta, että näytän juuri niin väsyneeltä kuin uskoinkin. Silmäpussit, osa minua.


21.45 olen yhä pesemässä naamaa ja hampaita vessassa.


22.05 luen hetken kännykällä somea ja laitan kännykän soimaan. Nyt alkaisi se oma aika, jolloin ehtisin lenkkeillä, lukea, katsoa telkkaria tai blogata. Koska kello soi kuudelta, en jaksa mitään niistä. Ehkä jonain muuna päivänä ehdin tehdä jotain jo ennen kahdeksaa, kenties jopa jo klo 19 aikaan.

A. vetää minut kainaloonsa peitton alle ja halaa lujaa. Yleensä tässä vaiheessa sanomme vitsillä, että ai kiva, sinäkin olet tullut kotiin. Miten meni päivä?



En kaipaa ajanhallintaohjeita, en moitteita enkä sääliä. Sen sijaan postaukseni sanoma on teille muille, jotka välillä ette ehdi edes hengittää päivien tai iltojen aikana: 

Unohdetaan vaatimukset kuntosalista ja kulttuurista. Syödään mikä tuntuu hyvältä. Ei mennä ulos väkisin, jos ei ehdi. Annetaan kukkien virua vanhoissa mullissaan. Hiihdetään sitten joskus. Otetaan lapsi syliin ja luetaan satu.

Tiivistäen: #arki #väsynyt #onnellinen #lovemylife #ruuhkavuodet #lapsiperhe #unelmienperhe #ihanatlapset #ihanamies #entodellakaanehdiminnekäänteatteriin #sanoinkoettäväsyttää #liianlyhyetillat

Mitä te ehditte tekemään iltaisin? Ehdittekö päiväkotipäivän jälkeen ulos?

lauantai 21. tammikuuta 2017

DIY: Värjää prinsessalle pinkki päiväpeitto halvalla

Tapetti Värisilmän Everyday life -tapettimalliston Graphic lily. Aiempi blogiyhteistyö. 

Muutimme uuteen kotiimme alkusyksystä. Pikku hiljaa esittelen tässä kotiamme (lue tästä postaus olohuoneesta ja tästä keittiöstä). Aavan huoneen esittely on ollut koko ajan mielessä, mutta huoneesta on puuttunut monta juttua ja puuttuu yhä. Toivon, että voisin jo ensi viikolla esitellä valmiin huoneen!

Vaihdoimme Aavan huoneeseen ennen muuttoamme tapetit. Valitsimme huoneeseen Värisilmän Everyday life -tapettimalliston Graphic lily -kuitutapetin, jossa valkealla pohjalla näkyy liljojen ääriviivoja. Tapetti on ihana, mutta aika valkea.

Maalasin Aavan huoneen kerrossängyn pähkinästä valkeaksi (lue tästä postaus kerrossängyn maalaamisesta). Jätimme hänen huoneeseensa kerrossängyn, kun se on tukeva ja laadukas sänky. Näin meillä on aina kätevästi yökyläilijälle sänky valmiina.

Aavalla oli kummassakin sängyssä Ikean valkean päiväpeitto. Olen tässä katsellut Aavan huonetta koko syksyn ja todennut, että näyttää liian valkealta...

In the little cottage -blogissa oli äskettäin vinkki värjätä äitiyspakkauksen vaatteet värillä, josta itse pitää. Siitä sain vinkin värjätä päiväpeitot.



Ostin vähän alle kahdeksan euron pesukonevärin ihan automarketista ja laitoin kummankin päiväpeiton väripussin kanssa pesukoneeseen. Pesu värin kanssa, pesu pesuaineen kanssa, kuivaus ja tsadam: tasainen, täydellinen, tyttömäinen väri! Lisää väriä huoneeseen!



Olemme kyllä Aavan kanssa nyt aivan ihastuneita huoneen uuteen värimaailmaan! Uskon, että nämä päiväpeitot saa kyllä myytyä, kun Aava kasvaa pinkistä prinsessamaailmasta ohi. Onneksi siihen on vielä paljon aikaa!


Eikö tullutkin hienot päiväpeitot! Oletteko te värjäilleet jotain pesukoneväreillä? Ainakin mustia farkkuja kannattaa värjätä, että saa polvetkin taas mustiksi!

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Varasimme matkan Italiaan!



Terveisiä ruuhkavuosista! Olen tehnyt syksystä asti osa-aikatyötä, joten minä ja Aava olemme saaneet viettää kaksi arkivapaata joka viikko. Nyt sain viestintäalan työni kaveriksi toisen samanlaisen työn hetkeksi. Nyt minulla on kaksi eri työnantajaa ja kaksi eri työpaikkaa siten, että olen alkuviikon toisessa paikassa ja loppuviikon toisessa.



Huh heijaa, juuri nyt on pääparkani hetken ihan pyörryksissä. Yritän pitää nyt kaikki asiat mielessä ja kalenterissa ja muistaa deadlinet, sovittavat asiat, sähköpostit ja palaverit ja erottaa, mikä työ ja tehtävä kuului toiseen ja mikä toiseen työpaikkaan. Kivaa, ihanaa työtä, olen innoissani, mutta ihan kuitti, ja nyt on vasta keskiviikko!





Vanhempainiltoja, vasuja, arviointikeskusteluja, vanhempainvartteja, allekirjoitettavia lappuja ja lippuja, blogiyhteistöitä, ostoksia toiselta puolelta pitäjää tai kaupunkia, miehen ylitöitä, sovittuja leikkitreffejä, vessanpesua, uhmakiukkua, lasten kavereiden yökyläilyä, jumppaa, jonne ei tahtoisi mennä, mutta on pakko, kun alkaa hartiat jumiutua, suklaahimoa herkkulakon aikaan... You name it, kaikkea löytyy. 
 
Löytyy sitä "sinun arkesi on jonkun lapsuus" -tunnelmaa pyykkikasojen, nälkäkiukun, väsymyksen, menkkojen ja sen keskellä, että puolisolle sanoo ekan lauseen vasta 20.30, kun ensimmäinen pikkutyyppi on tainnutettu unille.





Kaiken tämän arjen keskellä A. pyöri yhtenä lauantaina netissä ja pysähtyi yhtäkkiä. Pari sanaa vaihdoimme ja tsadam: ostimme meille viidelle lennot ensi kesäksi Italiaan! Emme todellakaan tiedä, onko meillä silloin lomaa, mutta laitamme kädet ristiin ja toivomme niin. A. löysi edestakaiset lennot Roomaan matkalaukkuineen yhteensä 660 eurolla, mikä on todella vähän viiden hengen lennoista! Me lähdemme Italiaan!





Minä ja A. olimme 10-vuotishäämatkalla kahdestaan Italiassa, ja siitä asti olen halunnut viedä lapset sinne. Italiassa rakastetaan lapsia, joten ajattelin jo silloin, että haluan lasten kokevan niin lapsirakkaan maan kohtelun.



Haluan näyttää lapsille Colosseumin ja Vatikaanin, antaa heille makuelämyksiä pizzojen, pastojen ja jäätelöiden keskellä, viettää tuntikausia heidän kanssaan uimarannalla ja uima-altaalla ja antaa heidän kuulla kauniisti soljuvaa italiaa bella-huudahduksineen. Ihanaa, en malta odottaa!





Tässä postauksessa on kuvia tuolta aiemmalta matkaltamme, joka oli todellinen kahden aikuisen unelmaloma. Asuimme Riminissä, josta kävimme päivän reissuilla Venetsiassa, Roomassa, Vatikaanissa ja San Marinossa. Upea loma, vaikka pikkuisia olikin välillä liiankin ikävä...



Varasimme alustavasti ensi kesälle muutaman yön Sorrentosta ja muutaman Roomasta. Nuo yöpymiset voi vielä perua, jos keksimme jokun muun kohteen.

Mitä kohdetta suosittelette? Missä kannattaa käydä lasten kanssa Italiassa? Mitä tulee ottaa huomioon? Erityisen kiitollinen olen vinkeistä pienen keliaakikon kanssa matkailusta Italiassa!