Kaksplus.fi

MENU

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Rakkaamme on poissa



Suru-uutinen saavutti sukumme itsenäisyyspäivän iltana. Yksi sukumme jäsenistä on poissa. Aivan liian varhain ja aivan liian yllättäen aivan liian ihana ihminen joutui lähtemään täältä pois.

Äkillinen sairaus imaisi vaikutusvaltaansa niin hänet kuin hänen lähimpänsäkin. Se tempaisi ympärilleen kuin pyörremyrsky kaiken niin, että ei ehtinyt perässä pysyä. Sairaus pelotti, hämmensi, satutti henkisesti ja fyysisesti ja vei mukanaan sanat. Sairaus ei antanut juurikaan tilaa asian käsittelylle ja siitä puhumiselle. Lähimmät olivat suurten kysymysten keskellä tietenkin koko ajan, halusivat tai eivät, mutta me muut emme voineet kuin katsoa, miten sairaus uuvutti rakkaimpamme.

Rakastava puoliso, äiti ja isoäiti. Sellainen hän oli, ja on muistoissamme aina. Hän oli ihminen, joka huomioi aina kaikki muut ympärillään olevat. Hän silitti pieniä päitä ja kumartui katsomaan lapsen rakkainta lelua, kyseli opiskelu- ja työkuulumiset, otti uudet tyttö- ja poikaystävät lämpimin halauksin sukuun mukaan ja täytti aina koko tilan lempeydellään, hyväksynnällään ja rakkaudellaan.

Ympärillämme olevat ihmiset tekevät meistä niitä, joita me olemme. Muut ihmiset muokkaavat meitä läpi elämämme. Kun olin 16-vuotias, kertoi äitini sukumme tapaamisessa hänen kehuneen minua. Hän oli sanonut, että olen kasvanut kauniiksi, tyylikkääksi ja fiksuksi nuoreksi. Sellaisten sanojen ympärille rakentuu kokonaisia itsetuntoja ja elämän oikeita suuntia. Vaikka vanhempien sanat ja hyväksyntä ovat kasvun perusta, tuntui murrosiässä jonkun toisen, vieraamman aikuisen sanoma vilpitön kehu niin vahvalta, että se kantaa vielä 20 vuoden jälkeenkin. Tietenkin hän sanoi aina kaikkea kaunista, kun tapasimme, mutta tuo murrosiän epävarmuuden ja kuohunnan keskellä kuultu kehu kolahti 1990-luvun nuoreen kuin innostus Lewi´s 501 -farkkuihin. Hyvin lujaa siis.

En liioittele, kun sanon, että hän oli sukumme kantava ja kokoava voima. Hänellä riitti aina kiinnostusta, aikaa ja rakkautta kaikille. En ehtinyt, muistanut tai saanut sanottua jostain syystä hänelle tuota nuoruusmuistoani. Ehdin kuitenkin sanoa, että hän on minulle tärkeä ja että rakastan häntä. Ehkä tuo muistoni lohduttaa hänen lähimpiään syvän surun keskellä edes pikkuisen.

Mikä elämässä oikeastaan on tärkeintä? Sanoisin, että se, miten me kohtelemme lähimmäisiämme ja mitä me teemme yhdessä heidän kanssaan, miten annamme aikaamme ja huomiotamme muille. Hän totisesti osasi avata sydämestä, sylinsä ja kotinsa ystävilleen, läheisilleen, perheelleen ja suvulleen. Hän ei keskittynyt muuhun, kun joku puhui hänelle.

Emme voi ymmärtää, miksi hänen aikansa tuli jo nyt. Voimme vain olla kiitollisia yhdessä viettämästämme ajasta. Uskon, että jokainen sukumme jäsen oppi häneltä jotain.

Huomioi. Anna aikaasi. Hyväksy. Kehu. Kiitä. Ole epäitsekäs. Ilahduta lähimmäistäsi. Halaa aina, kun tapaat tärkeitä ihmisiä. Muista rakastaa.

Kiitos kaikesta rakas E.

20 kommenttia :

  1. Lämpimät osanotot <3 Kauniisti ja herättävästi kirjoitit.

    VastaaPoista
  2. Kaunis kirjoitus,lämmin osanotto ja jaksamisia♡♡

    VastaaPoista
  3. Voimia ja lämmin osanotto! ❤

    VastaaPoista