Kaksplus.fi

MENU

tiistai 22. marraskuuta 2016

Tyttö, joka vihaa nukkeleikkiä



"Sitten, kun sinulla on tyttöystävä tai poikaystävä", sanon jokaiselle lapselleni, kun puhumme lasten tulevaisuudesta ja siitä mahdollisuudesta, että he joskus seurustelevat. Oli kumppani sitten kumpaa sukupuolta tahansa, otan lapseni tärkeimmän ihmisen avosylin vastaan.

Minulle on itsestäänselvyys, että jos pieni poika haluaisi Frozen-laukun tai pinkit Kuomat, ostaisin toiveen mukaisen tuotteen hänelle. Tietenkin myös pojan kynnet voi lakata ja korviin laittaa tarrakorvikset, jos poika niin haluaa.

Pojan ei tarvitse kiivetä puihin, tapella, kilpaurheilla tai tuntea kaksivuotiaasta kaikki automerkit, jos se ei ole hänelle luontevaa. Tytön ei tarvitse pukeutua prinsessaksi, laulaa kuorossa ja olla hiljainen ja rauhallinen, jos hän mielummin toimii toisin.

Yksi lapsistani on hyvin vahvasti sitä mieltä, että hän ei halua lapsia. Sanon, että hänen ei tietenkään tarvitse haluta lapsia. Miksi sanoisin hänelle, että katsopa vaan, mielesi vielä muuttuu, että älä nyt hulluja puhu? En myöskään oleta, että minusta tulee mummo, oli syynä sitten mikä tahansa tahattomasta lapsettomuudesta lapsettomuuden valitsemiseen.

Näistä ajatuksista huolimatta olen hämmentynyt omista ajatuksistani yhdessä asiassa.

Lapsuuteni rakkaimmat leikit


Viisivuotias tyttäreni ei ole koskaan halunnut leikkiä nukeilla. Olen säästänyt lapselle sekä omat että lapsen isosiskon nuket, nukensängyt, potat, vaatteet ja leikkiastiat. Suurin aarteeni, 1980-luvulla saamani oikeiden lastenvaunujen nukenvaunukopiot, siniset Emmaljungat, ovat olleet lastenhuoneen nurkassa hylättyinä jo vuosia. "Y-ö-ä-k, myy ne kaikki! Myy kirpparilla jokainen nukke, nukenvaunut ja nukensänky!" lapsi huutaa.

Rakastin itse nukke- ja kotileikkejä. Hoidin nukkeja kuin eläviä vauvoja leikkiin täysillä eläytyen. Muistan yhä leikkieni yksityiskohtia sekä tietenkin jokaisen nuken nimen, tai siis kaikki kolme huolella valittua etunimeä kultakin. Muistan, miltä tuntui hoitaa nukkeja. Se oli ihanaa.

Lapsen isosisko hoiti nukkeja noin yhdeksänkuisesta asti. Hän kantoi niitä mukanaan kaikkialla ja itki, kun hukkasi kerran rakkaimman nukkensa kahdeksi päiväksi. Lapsen isoveljelläkin oli oma nukenhoitoaikansa, mutta tämä lapsi ei ole koskenut nukkeihin ikinä.

Koululaisten pikkusiskona hänen peritty lelukokoelmansa on vaikuttava. En keksi, mitä peruslelutyyppiä häneltä puuttuisi. Olen halunnut säilyttää Barbiet, ponit, junaradat, Duplot, pikkuautot, Petshopit, Smurffit ja pehmolelut ja monet muut. Haluan, että lapsi saa itse valita lelunsa ilman aikuisen tekemää sukupuolen mukaista esikarsintaa.

Nyt, kun hän täyttää seuraavaksi kuusi vuotta, voisi lelumäärää taas karsia. Vauvalelut on myyty jo ajat sitten ja kaappiin koskemattomana jäänyt autokokoelma typistetty vierasvaramäärään. Kohta on taas joulu, jolloin lapsi saanee ainakin rakastamiaan pehmoleluja. Syytä lelujen harvennukselle siis olisi. 

On ihan fine, että lapseni ajattelee, että ei halua lapsia. Minua kuitenkin hämmentää oma hämmennykseni siitä, että lapsi vihaa nukkeleikkejä. Miksi asia mietityttää minua? Yritänkö elää omaa lapsuuttani uudelleen lasten leikkien kautta? 





Pitääkö tytön leikkiä nukeilla?


En raaskisi vielä viedä nukkeja kirpputorille, vaikka lapsi huutaa kädet puuskassa ja silmät viiruina, että ne pitää myydä heti kaikki. En ole ikinä pakottanut häntä leikkimään millään enkä pakota, mutta jokin jarru minulla on juuri nukkejen myymisessä. Siksipä nuket ovat laatikossa, toistaiseksi vielä hetken.

Entä, jos poikani olisi huutanut, että ei tahdo yhtään pikkuautoa tai Legoja? En usko, että olisin vaivannut sillä hetkeäkään päätäni. Onhan muitakin leluja ja leikkejä.

Ajattelenko, että lapsen kuuluu hoivata nukkeja edes joskus? Ajattelenko, että hän ei varmaan sitten pidä edes oikeista vauvoista, ystäväperheidemme oikeista vauvoista? No, nukenvaatteita en kuulemma saa myydä, koska maailman rakkain pupu käyttää niitä joskus. Pehmoleluja hän hoivaa ja roikottaa mukanaan kaikkialla yötä päivää.

En oleta lasteni olevan kiinnostuneita samoista asioista kuin minä tai valitsevan samanlaisia harrastuksia kuin minä. Ehkä olen silti surullinen, kun lapseni ei uppoudu kotileikkeihin, jollaisista jäi itselleni parhaita lapsuusmuistoja. Tällaiset ajatukset hämmentävät minua, vaikka ymmärrän, että ajatukseni ovat kummallisia.

Ei ole oleellista, miksi lapseni ei halua leikkia kotileikkiä tai on sitä mieltä, että ei halua lapsia. En vaadi selitystä niihin mielipiteisiin. Tottakai hän saa leikkiä millä haluaa ja ajatella tulevaisuudestaan niin kuin itse haluaa. Kirjoitan aiheesta, koska olen hämmentynyt siitä, että laatikoihin jäävät nuket hämmentävät minua.

Tunnistaako kukaan samoja ajatuksia? Harmittaako, jos esimerkiksi lapselle liikunta on tervanjuontia vaikka itse nautit siitä suunnattomasti? Haluaisitko lapsellesi erilaisen hiustyylin kuin minkä hän on valinnut? Uskaltaako kukaan tunnustaa toivovansa lapselle tietynlaista koulutusta?

5 kommenttia :

  1. Hah, pakko kommentoida kun mä olen itse ollut just tuollainen lapsi etten todellakaan halunnut leikkiä millään nukeilla vaan rakensin just legoilla kaikenmaailman kerrostaloja hisseineen. Pehmolelukissa mulla sen sijaan oli. Ja kyllä, voin silti myöntää hämmentyneeni kun poikani pienenä kaikista kaupan leluista valitsi juuri nuken ja itku tuli vielä neljävuotiaanakin jos se unohtui johonkin ottaa mukaan. Tyttöni lempiväri on sininen ja poikani mielellään käyttää punaisia vaatteita, korviksia ja kynsilakkaa, aiemmin hänellä oli pitkät hiuksetkin. Juuri lasten myötä olen itsekin oppinut avarakatseisemmaksi ja kaikenlainen lokerointi ärsyttää, toki itsekseen saa kokea minkälaisia tunteita ja hämmennystä tahansa mutta joskus toivoisin että ihmiset voisivat olla edes lapsen edessä hiljaa sen sijaan että möläyttävät jotain ajattelematonta ja lapsikin hämmentyy vaikka ei ole itse kyseenalaistanut esim. sitä että voiko leikkiä nukeilla vaikka on poika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, pahinta on just tuo, jos ympäristö kommentoi! :(

      Poista
  2. Voi minä niin tunnistan tuon tunteen! Olin itse melkoinen poikatyttö ja rämäpää, mutta kyllä minä nukeillakin leikin. Varsinkin barbeilla. Oma 3,5v tytär ei ole ikinä ollut kiinnostunut minkään valtakunnan nukesta. Ja kaiken lisäksi hän inhoaa eläimiä, mikä hämmentää minua vielä enemmän. Tietenkään ei tarvitse tykätä samoista asioista kuin äiti, mutta pakko myöntää että tuo näennäinen hoivavietin puute vähän ahdistaa minua. Hänkin kyllä paijailee ja halailee pehmolelujaan, ja rakastaa pehmokissaansa, vaikka inhoaakin meidän oikeaa kissaa.

    Hän tykkää traktoreista ja lentokoneista ja legoista, joilla kylläkin leikkii vähän roolileikin tapaisia niin kuin nukeilla voisi leikkiä. Hän tykkää myös kimalteesta ja blingblingistä ja kukista ja perhosista. Hän ei leiki niin kuin stereotyyppiset tytöt, eikä niin kuin stereotyyppiset pojat. Hän leikkii sitä mistä itse tykkää, ihan ulkoisista rooleista välittämättä. Ja toisaalta se tekee minut hirveän iloiseksi, ja ylpeäksi, että olen onnistunut tarjoamaan hänelle ilman rajoitteita kaikki eväät juuri sellaiseen leikkiin, joka hänestä tuntuu parhaalta.

    Ja viime aikoina hän on jopa alkanut välillä silittää kissaa, ja antamaan tälle herkkuja, joten ehkä tulevaisuudessa eläimetkään eivät ole niin inhottavia. Jos eivät tule koskemaan hänen ylhäisyytensä leluihin :D

    VastaaPoista
  3. Olen nyt 22.v ja nukeilla leiklinyt todella vähän vain päiväkodissa kotona pukenut ja hoivannut rakkainta nalleani puin sitä ym...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se just menee. :) Kaikilla ne omat rakkaat juttunsa!

      Poista