Kaksplus.fi

MENU

tiistai 29. marraskuuta 2016

Hauskimmat kotikutsut: Leikkien-lelukutsut



Aika moni on käynyt ainakin kerran elämässään kotikutsuilla, joilla yleensä esitellään lasten- ja naistenvaatteita, kynttilöitä, sisustustavaroita tai astioita. Oletko käynyt kutsuilla, jonne otetaan lapset mukaan ja leikitään yhdessä? Kuulostaa ihan niin hauskalta kuin onkin! Haluaisitko salaa kurkkia, mistä leluista lapsesi innostuu, että voisit hankkia sellaisia leluja joulu- tai synttärilahjaksi? Haluatko kuulla, millaiset lelut tukevat lapsesi kehitysvaihetta parhaiten?

Sain viime viikon perjantaina talon täyteen ystäviäni ja heidän lapsiaan. Järjestin uudessa kodissamme Leikkien-kutsut, jollaiset järjestin viimeksi ainakin kahdeksan vuotta sitten asuessamme Jyväskylässä. Vaikka Leikkienin kivijalkaliike sijaitsee meiltä noin kymmenen kilometrin päässä Tampereella, ei silti käsittääkseni monikaan täällä tiedä tällaisista lelukutsuista. Kutsuja voi kyllä järjestää monessa muussakin maakunnassa kuin Pirkanmaalla.







Lelukutsujen idea on hauska: esittelijä, koulutettu oppimiskonsultti, joka on vielä aika usein myös kasvatusalan ammattilainen, esittelee tuotteita, joita saa oikeasti kokeilla ja testata. Leikkienin valikoimassa on monenlaisia kestäviä leluja vauvojen leluista aina aikuisten pulmapeleihin asti. Meillä on muutama jo melkein kymmenen vuotta käytössä ollut Leikkienin puulelu ja -peli, jotka eivät ole menneet vuosien aikana miksikään. Kurkista tuotteita tästä.

Me saimme esittelijäksemme Silja Mutikaisen, joka otti koko lapsilauman upeasti haltuunsa. Siljan eskariopen ammatti näkyi kyllä monella tavalla koko illan ajan. Meidän neiti oli niin innokas lelujen kokeilija, että Silja sai välillä toppuutellakin, että kaikki muutkin saivat kokeilla. Lelujen ensimmäisestä käyttövuorosta ei tapeltu, kun oppimiskonsulttimme arpoi aloittajan vaikka millä erilaisilla loruilla. Lasten testatessa leluja ehtivät äidit selata rauhassa kuvastoa ja juoda vielä kupin kahviakin.







Tein aiemmin Leikkienin kanssa yhteistyötä, kun muun muassa testailimme heidän superhauskaa ja aikuisenkin stressin poistavaa taikahiekkaa. Silloin oli puhetta, että haluaisin ehdottomasti pitää myös kutsut. Tämä ajankohta oli hyvä, ja aika monta joululahjaa lähtikin tilaukseen sekä minulla että vieraillani. Minä tilasin muutaman lautapelin sekä hauskoja magneettikirjoja ja yhden puisen ruuanlaittolelun. Joululahjat melkein kaikki check! Ei siis kaupoissa kiertelyä jouluruuhkissa!







Meillä oli nyt lapsivieraat lähinnä alle kouluikäisiä, mutta aikuiset testasivat sitten koululaisille, nuorille ja aikuisille tarkoitettuja pulmapelejä. Lapset olivat ihan intoa täynnä, ja Aava muistelee nyt joka päivä sitä ihmettä, kun oma koti tuli täyteen uusia leluja.

‒ Maailman parasta, kun sai aina vaan nähdä sieltä kassista lisää uusia leluja ja leikkiä niillä! Kaikista kivointa oli magneettiset muffinit ja prinsessat, mutta joulupukilta minä pyydän kyllä violettia muovailuvahaa! hihkui Aava tänään.









Leikkien-kutsut voi pitää kotona, työpaikalla tai vaikka harrastusryhmässä monessa paikassa ympäri Suomen. Kurkista tästä paikkakuntalista. Ainakin erilaiset kutsut, joita ei tartte jättää väliin vaikka mies olisi reissussa, koska kutsuille tullaan lasten kanssa. Suosittelen erityisesti kotiäideille hauskaksi puuhaksi ystävien ja lasten kanssa.

Kiitos Siljalle ja isoille ja pienille vieraille! Olipa hauska ilta yhdessä!






Lue myös 

 

Uhman avuksi motivaatiotarrataulu (Leikkien)

Kännykät parkkiin: taikahiekka (Leikkien)

Kotikutsut ja äiti hurmoksessa


Postaus on toteutettu yhteistyössä Leikkienin kanssa.

Suklaajoulukalenteri vähentää äidin joulustressiä




Jos seuraat askarteluryhmiä tai äitiystäviäsi Facebookissa, et ole voinut välttyä näkemästä niitä. Puhun lapsille itse tehdyistä joulukalentereista, joihin piilotetaan jokaiselle joulukuun päivälle aattoon asti joku yllätys. Olen koko marraskuun ajan ihastellut käsittämättömän hienoja lasipurkeista, paperipusseista ja huopataskuista tehtyjä kalentereita, jollaisen ottaisin todella mielelläni meille. Olen lähes pyörtynyt ihastuksesta nähdessäni kalentereita, jotka sopisivat mustaan, harmaaseen ja valkeaan sisustusmakuuni täydellisesti.

Joka syksy marraskuu katoaa kuin delfiinit Särkänniemestä. Salakavalasti on käsillä lasten vuoden odotetuin kuukausi: joulukuu täynnä odotusta, iloa, taikaa ja joka-aamuista yllättymistä!

Saako sellaista sanoa ääneen, että itse tehty joulukalenteri itse täytettyine yllätystaskuineen aiheuttaa minulle valtavan stressin? En osaa askarrella. Tai ehkä osaisin hyvillä ohjeilla, mutta se ei ole minulle luontevaa. Tai jos saisin tehtyä hienon kalenterin, niin kolmelle eri-ikäiselle lapselle 24 yllätyksen keksiminen tietäisi lyhyelläkin matematiikalla 72 yllätyksen keksimistä - ja stressiä.

Selviän juuri ja juuri marraskuun pimeydessä töistä sekä päiväkotiin, kouluun, harrastuksiin ja muuhun elämään liittyvästä metatyöstä. Aloitan marraskuussa jo joululahjojen ostamisen sekä pohdin suurta jokavuotista joulukortit vai ei, valokuvalla vai ei, uudella vai vanhalla kuvalla, kuka askartelee ja koska -aivomyrskyä. Jos haluat tietää, miten saattaisi käydä joulukorttiaskartelussamme, katso tekstin alta Siskonpedin loistava video.

 

Entä jos sairastamme koko joulukuun?


Lapsethan rakastavat joulukalentereita. Minusta olisi kyllä ihanaa seurata aattoon asti heidän riemuaan, kun he juoksisivat kilpaa avaamaan itse tekemäni kalenterin luukkuja. Olen minä niitä aiempina vuosina tehnytkin: täyttänyt pusseja pikkuautoilla, pinneillä ja pompuloilla, tarroilla, pikkuleluilla, Lego-palikoilla ja leimasinkirjaimilla. 

Joinain vuosina olen täyttänyt kalenterien luukut lupauksilla kivoista tekemisistä. Saako sellaista sanoa ääneen, että joulukuun täyttyessä työn lisäksi pikkujouluista ja työn, koulun ja harrastusten joulujuhlista, lahjakiireistä puhumattakaan, toisi tekemislupaukset vain lisää stressiä? Entä, jos tulee kaksi viikkoa kestävä koko perheen mahatautikierre, auto hajoaa tai kauppareissulla ei vain muista ostaa tarvikkeita luvattuun pipareiden paistamiseen? Mielelläni lupaisin lapsille kaikkea kivaa tonttuleikeistä leipomiseen ja uimahallissa ja kauppahallissa käymiseen, mutta tunnustan: en jaksa aikatauluttaa joulukuuta etukäteen. Teen näitä juttuja spontaanisti mielummin, kun ehdimme. Kun illat täyttyvät jo hyvissä ajoin etukäteen, ei välttämättä ehdi.

Lähes satanen joulukalentereihin?


Tietenkin sallin lapsilleni joulukalenterin. Joulun odottaminenhan on ihanaa meistä kaikista. Millaiset kalenterit lapset sitten haluavat, jos heiltä kysyy? He haluavat kuulemma 20‒30 euron Lego- tai lelukalenterit. Esikoinen ei enää tänä vuonna sellaista haluaisi, mutta aiemmin olisi halunnut. Eurot ja faktat pöytään: 60‒90 euroa joulukalentereihin pois joululahjabudjetista on minusta liikaa! Sellaisen saa ostaa lastaan ilahduttaakseen, mutta jos et halua tai pysty, niin armahdan: ei ole pakko. Ei ole kaikilla muilla, ei ainakaan meillä.

Lasten ensimmäisinä joulukalenteri-ikävuosina kasasin yllätyskalenterit siksi, että minusta oli kauhistuttava ajatus antaa pienelle lapselle suklaata 24 päivänä peräkkäin. Kauhistuin kuitenkin yllätyskalentereista kertynyttä hintaa, jotka olivat lähellä kalleinta Lego-kalenteria. Mielummin panostan joululahjoihin kuin kalentereihin. Siispä olen antanut periksi: kuvakalentereiden lisäksi meillä on lapsilla suklaakalenterit. 

Suklaakalenteri maistuu äidin stressittömämmältä jouluvalmistelulta. Jos jaksat, pystyt ja osaat tehdä lapsillesi oman kalenterin, ole ylpeä siitä. Olen iloinen lastesi puolesta, ja hiukan kateellinenkin. Jos et jaksa, ehdi ja pysty, armahda itseäsi. Ei ole pakko. 



Ps. Jos mielestäsi kaikki muut jaksavat askarrella lastensa kanssa joulukortit ja ihan kohta myös virpomisvitsat, mutta itse et, niin kurkkaa tämä loistava Siskonpedin videopätkä. Hih. Saanen kuitenkin alleviivata videon ja koko tämän tekstin huumorisävytystä. Ollaan itsellemme armollisia. Hyvin me äidit vedetään, vaikka jäisi joulukortit postittamatta.


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Newborn photography - vinkkejä vastasyntyneen valokuvaamiseen kotona



Vastasyntynyt. Ihania ilmeitä mutrusuine ja otsaryppyine, pieni ja kippurainen keho, silkkinen iho, pehmeät hiukset ja huumaava rakkauden tuoksu. Täydellinen pieni ihminen.

Kun meidän Matilda syntyi, ei meillä ollut digikameraa. Sellainen taidettiin ostaa vasta Aavan synnyttyä tai ollessa parivuotias. Ei puhettakaan, että meillä olisi hyviä kuvia vastasyntyneistä. Pääasia, että on edes joitain kuvia.





Nykyään ei voi olla törmäämättä ihaniin vastasyntyneistä otettuihin valokuviin. Pieniä myttyjä myssyt päässään karvamatoilla. Ihania muistoja! Ammattilaiset ottavat upeita kuvia, joista kannattaa maksaa!

Jos ei kuitenkaan ehdi tai pysty tilaamaan kuvia valokuvaajalta, niin kannattaa yrittää ottaa itse edes joitain. Netistä löytyy valtavasti kuvia, joista voi ottaa vinkkejä. Minä en todellakaan ole mikään hyvä kuvaaja, mutta haluaisin opetella sekä kuvaamista että kameran käyttöä. Sain kunnian harjoitella kuvaamista, kun sain mallikseni ystäväni viisi päivää vanhan "Papu"-tytön.







Oikeastaan ensimmäistä kertaa kokeilin koko vauvakuvaamista. Kuvasin lähinnä järkkärin automaattiasetuksilla ilman salamaa ja välillä salaman kanssa. Nämä ovat siis täysin aloittelijatasoa, mutta siis vinkiksi muillekin, että kannattaa ainakin kokeilla!

Vastasyntyneen valokuvaaminen onnistuu näillä vinkeillä

  • Varmista, että vauva on tyytyväinen ja kylläinen.
  • Varmista, että tila on lämmin ja rauhallinen. Etene vauvan ehdoilla. Pidä taukoja, älä kiirehdi.
  • Kuvaa päivällä luonnonvalossa. Itse kuvasin makuuhuoneessa ikkunan edessä ilman muita valoja kuin luonnonvalo. Kuvausalustana oli sänky.
  • Siivoa kuvan tausta. Taustalle voi laittaa silitetyn kankaan tai vaikka pyykkipojilla pingotetun viltin. Itse en tehnyt tätä, ja vilttiin jäi ryppyjä.
  • Poista ylimääräiset tavarat taustalta.
  • Rekvisiittana voi olla esimerkiksi erilaisia pantoja, myssyjä, rusetteja, tossuja, vilttejä, ruusuja, sisustustavaroita, lampaantaljoja, valopalloja ja koreja.
  • Käytä rekvisiittaa harkiten. Vauva on pääasiassa.
  • Vauvan asentoa voi varovasti ja lempeästi muokkailla. Ideoita löytyy netistä valtavasti.
  • Muista kuvata vauvaa myös sisarusten ja vanhempien kanssa.
  • Käsittele valmiita kuvia. Netistä löytyy monia ilmaisia kuvankäsittelyohjelmia, joilla kuvia voi käsitellä itse tai siten, että ohjelma käsittelee ne automaattisesti. Itse käytän useimmiten Picasaa. Hyvällä kuvankäsittelyohjelmalla ja kuvankäsittelytaidolla saisi ihmeitä aikaan näillekin kuville.







Vastasyntynyt ei ole kauaa vastasyntynyt. Hurjan nopeasti ne kasvavat! Kiitos T., että sain kokeilla kuvaamista "Papun" kanssa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Lapsen keliakia on monelle lapselle pikkujuttu






Aavalla on keliakia, mutta se on hänelle ihan pikkujuttu. Keliakia on ollut perheenjäsenemme nyt kahden vuoden ajan, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Olo on luottavainen, turvallinen ja arkinen. Kyllä tästä selvitään ihan hyvin! Katsotaan sitten kouluiässä tai viimeistään murrosiässä asia uusiksi...

Kirjoitan arjestamme silloin tällöin Keliakialiiton Arjen murusia -ryhmäblogiin. Julkaisin juuri Aavan ajatuksia sairaudestaan postauksessa, jolla on sama nimi kuin tällä postauksella. Lue tästä, mitä Aava ajattelee muun muassa gluteenittomien ja gluteenia sisältävien tuotteiden erosta ja erilaisuudestaan kavereihin verrattuna. 

Viikonloppuna Tampere täyttyy sekä Kaksplussan verkostobloggaajista, jotka juhlivat pikkujoulujaan (seuraa blogeja sekä Instaa!) että ympäri maata tulleista gluteenittomuudesta kiinnostuneista messuvieraista. Tampere-talossa 25.-26.11. järjestettävillä Gluteeniton elämä -messuilla on kiinnostava ohjelma! Tule ihmeessä mukaan, jos pääset! Minut tapaat Keliakialiiton bloggaajatapaamisessa lauantaina kello 10! 

Jos aihe kiinnostaa, lue myös nämä:

Aavan keliakia
Lapsen gastroskopia
Taistelen lapseni terveydestä kynsin ja hampain
Aikuisen gastroskopia


tiistai 22. marraskuuta 2016

Tyttö, joka vihaa nukkeleikkiä



"Sitten, kun sinulla on tyttöystävä tai poikaystävä", sanon jokaiselle lapselleni, kun puhumme lasten tulevaisuudesta ja siitä mahdollisuudesta, että he joskus seurustelevat. Oli kumppani sitten kumpaa sukupuolta tahansa, otan lapseni tärkeimmän ihmisen avosylin vastaan.

Minulle on itsestäänselvyys, että jos pieni poika haluaisi Frozen-laukun tai pinkit Kuomat, ostaisin toiveen mukaisen tuotteen hänelle. Tietenkin myös pojan kynnet voi lakata ja korviin laittaa tarrakorvikset, jos poika niin haluaa.

Pojan ei tarvitse kiivetä puihin, tapella, kilpaurheilla tai tuntea kaksivuotiaasta kaikki automerkit, jos se ei ole hänelle luontevaa. Tytön ei tarvitse pukeutua prinsessaksi, laulaa kuorossa ja olla hiljainen ja rauhallinen, jos hän mielummin toimii toisin.

Yksi lapsistani on hyvin vahvasti sitä mieltä, että hän ei halua lapsia. Sanon, että hänen ei tietenkään tarvitse haluta lapsia. Miksi sanoisin hänelle, että katsopa vaan, mielesi vielä muuttuu, että älä nyt hulluja puhu? En myöskään oleta, että minusta tulee mummo, oli syynä sitten mikä tahansa tahattomasta lapsettomuudesta lapsettomuuden valitsemiseen.

Näistä ajatuksista huolimatta olen hämmentynyt omista ajatuksistani yhdessä asiassa.

Lapsuuteni rakkaimmat leikit


Viisivuotias tyttäreni ei ole koskaan halunnut leikkiä nukeilla. Olen säästänyt lapselle sekä omat että lapsen isosiskon nuket, nukensängyt, potat, vaatteet ja leikkiastiat. Suurin aarteeni, 1980-luvulla saamani oikeiden lastenvaunujen nukenvaunukopiot, siniset Emmaljungat, ovat olleet lastenhuoneen nurkassa hylättyinä jo vuosia. "Y-ö-ä-k, myy ne kaikki! Myy kirpparilla jokainen nukke, nukenvaunut ja nukensänky!" lapsi huutaa.

Rakastin itse nukke- ja kotileikkejä. Hoidin nukkeja kuin eläviä vauvoja leikkiin täysillä eläytyen. Muistan yhä leikkieni yksityiskohtia sekä tietenkin jokaisen nuken nimen, tai siis kaikki kolme huolella valittua etunimeä kultakin. Muistan, miltä tuntui hoitaa nukkeja. Se oli ihanaa.

Lapsen isosisko hoiti nukkeja noin yhdeksänkuisesta asti. Hän kantoi niitä mukanaan kaikkialla ja itki, kun hukkasi kerran rakkaimman nukkensa kahdeksi päiväksi. Lapsen isoveljelläkin oli oma nukenhoitoaikansa, mutta tämä lapsi ei ole koskenut nukkeihin ikinä.

Koululaisten pikkusiskona hänen peritty lelukokoelmansa on vaikuttava. En keksi, mitä peruslelutyyppiä häneltä puuttuisi. Olen halunnut säilyttää Barbiet, ponit, junaradat, Duplot, pikkuautot, Petshopit, Smurffit ja pehmolelut ja monet muut. Haluan, että lapsi saa itse valita lelunsa ilman aikuisen tekemää sukupuolen mukaista esikarsintaa.

Nyt, kun hän täyttää seuraavaksi kuusi vuotta, voisi lelumäärää taas karsia. Vauvalelut on myyty jo ajat sitten ja kaappiin koskemattomana jäänyt autokokoelma typistetty vierasvaramäärään. Kohta on taas joulu, jolloin lapsi saanee ainakin rakastamiaan pehmoleluja. Syytä lelujen harvennukselle siis olisi. 

On ihan fine, että lapseni ajattelee, että ei halua lapsia. Minua kuitenkin hämmentää oma hämmennykseni siitä, että lapsi vihaa nukkeleikkejä. Miksi asia mietityttää minua? Yritänkö elää omaa lapsuuttani uudelleen lasten leikkien kautta? 





Pitääkö tytön leikkiä nukeilla?


En raaskisi vielä viedä nukkeja kirpputorille, vaikka lapsi huutaa kädet puuskassa ja silmät viiruina, että ne pitää myydä heti kaikki. En ole ikinä pakottanut häntä leikkimään millään enkä pakota, mutta jokin jarru minulla on juuri nukkejen myymisessä. Siksipä nuket ovat laatikossa, toistaiseksi vielä hetken.

Entä, jos poikani olisi huutanut, että ei tahdo yhtään pikkuautoa tai Legoja? En usko, että olisin vaivannut sillä hetkeäkään päätäni. Onhan muitakin leluja ja leikkejä.

Ajattelenko, että lapsen kuuluu hoivata nukkeja edes joskus? Ajattelenko, että hän ei varmaan sitten pidä edes oikeista vauvoista, ystäväperheidemme oikeista vauvoista? No, nukenvaatteita en kuulemma saa myydä, koska maailman rakkain pupu käyttää niitä joskus. Pehmoleluja hän hoivaa ja roikottaa mukanaan kaikkialla yötä päivää.

En oleta lasteni olevan kiinnostuneita samoista asioista kuin minä tai valitsevan samanlaisia harrastuksia kuin minä. Ehkä olen silti surullinen, kun lapseni ei uppoudu kotileikkeihin, jollaisista jäi itselleni parhaita lapsuusmuistoja. Tällaiset ajatukset hämmentävät minua, vaikka ymmärrän, että ajatukseni ovat kummallisia.

Ei ole oleellista, miksi lapseni ei halua leikkia kotileikkiä tai on sitä mieltä, että ei halua lapsia. En vaadi selitystä niihin mielipiteisiin. Tottakai hän saa leikkiä millä haluaa ja ajatella tulevaisuudestaan niin kuin itse haluaa. Kirjoitan aiheesta, koska olen hämmentynyt siitä, että laatikoihin jäävät nuket hämmentävät minua.

Tunnistaako kukaan samoja ajatuksia? Harmittaako, jos esimerkiksi lapselle liikunta on tervanjuontia vaikka itse nautit siitä suunnattomasti? Haluaisitko lapsellesi erilaisen hiustyylin kuin minkä hän on valinnut? Uskaltaako kukaan tunnustaa toivovansa lapselle tietynlaista koulutusta?

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Ystäväni tarina: Lapsuusiän autismi ei oikeuta lapseni haukkumiseen

Lapsuusiän autismi, autistinen lapsi, asperger, autismin kirjo, lapsi, lapsuus, Marja Hintikka Live, YleMHL
"Me ei tykätä Aleksista!" kaikuu prinsessa- ja Cars-reppujen keskellä päiväkodin eteisessä, jossa laitan kenkiä jalkaani. Kyyneleet polttavat luomieni alla, mutta jatkan vain nauhojen solmimista. Olen niin vihainen ja surullinen, että en tiedä, mitä edes sanoisin, jos sanoisin jotain. Sinne Aleksi jäi taas niiden keskelle, jotka huutelevat, että he eivät pidä hänestä, minun rakkaasta pojastani.

Minun poikani on ihana, suloinen, rakastettava ja täydellinen riippumatta siitä, että hänellä on lapsuusiän autismi.

Muistan, miten Aleksi, esikoisemme, hakkasi kymmenenkuisena päätään pinnasängyn päätyyn. Olihan se minusta vähän kummallista, mutta en huolestunut siitä. Ensimmäisen kerran Aleksin terveys kyseenalaistettiin puolitoistavuotiaana neuvolalääkärissä. Lääkäri epäili, että pojan kuulossa on vikaa, kun tämä ei reagoinut ääniin.

Aleksin ollessa 2,5-vuotias saimme neuvolasta lähetteen neurologisiin tutkimuksiin. Aleksi ei puhunut ollenkaan ja hänen leikkinsä olivat vain autojen järjestelyä ja tavaroiden liikuttelua silmien lähellä. Lopulta pojan ollessa 3,5-vuotias saimme diagnoosin.

Kielsin mielessäni koko asian kunnes sairaanhoitaja sanoi sen ääneen. Toteamus "Aleksi on selvästi autistinen" jyräsi minut niin kuin niskaan olisi romahtanut välittömästi kaikki sairaalarakennuksen yläkerrokset. En saanut henkeä.

Kolme alle kouluikäistä


Aleksi on nyt 5,5-vuotias eskarilainen. Olen hyväksynyt tilanteemme, mutta yhä kahden vuoden jälkeenkin olen välillä hämmentynyt diagnoosin edessä. Se tuntuu niin lopulliselta.

Arkemme on välillä, no, kaaosta. Minä ja mieheni halusimme alunperinkin ison perheen, ja sen saimme. Aleksin haasteet eivät estäneet meitä luopumasta haaveestamme. Aleksilla on 4-vuotias pikkusisko Sanni ja kahdeksankuinen pikkuveli Justus. Olemme syvästi onnellisia täydellisestä perheestämme, ja meillä on kaikki hyvin. Tietysti jokaisessa kolmen alle kouluikäisen lapsen perheessä on välillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta meillä niitä on uskoakseni enemmän kuin muilla. Vaikka arki on pääosin hyvää ja onnellista, on väsymys välillä tukahduttavaa ja mustaa.

Isoimmat haasteemme vuosien varrella ovat liittyneet Aleksin käytöshäiriöihin, kuten tönimiseen ja puremiseen. Ihan tavalliset asiat, jotka toistuvat useita kertoja joka päivä, ovat vaatineet oikeaa suhtautumista meiltä aikuisilta, oikeita strategioita ja loputonta aikaa. Pukeminen, syöminen, kuivaksi oppiminen ja puheen ymmärtäminen ovat asioita, joihin on varattava esikoisen kanssa paljon enemmän aikaa ja hyviä hermoja kuin kahden pienemmän kanssa.

 

Pelkkää kakkaa koko elämä


Alkuvuosina Aleksin suolisto oli pahasti tulehdustilassa. Elämämme oli välillä pelkkää kakkaa. Tiukka gluteeniton ja maidoton ruokavalio sekä erilaiset ravintolisät rauhoittivat tilanteen pikku hiljaa. Vuosi sitten Aleksi oppi myös käymään vessassa, mistä olen joka päivä kiitollinen. Hän nimittäin vaippaan kakatessaan ehti usein levittää kakan ympäri huonettaan tai sänkyään ennen kuin ehdimme väliin. Voin kertoa, että kakkavitsit alkoivat nopeasta haista pahalta.

Kerran sain idean tehdä nopeasti tuulihattuja tulevia synttärijuhlia varten. Olin juuri kiehauttamassa vettä ja voita, kun Aleksi tuli eteeni. Käänsin katseeni kiehuvasta seoksesta poikaan, joka sanoi "äiti kakka tuli" ja ojensi kättään kohti kasvojani. Kakka oli komeasti siinä kädellä pötköttämässä. Samalla sekunnilla soi ovikello.

Ryntäsin ovelle. Ovella seisoi kaksi nuorta tyttöä Unicefin liivit päällään. He aloittivat välittömästi dueton edustamastaan asiasta. Tuijotin heitä, vilkuilin sisälle ja ajattelin vain sitä kakkaa. Samalla kuulin, kuinka kiehuva neste kuohui kattilan yli ja todennäköisesti kohti poikaa. Tyttöjen lause ei edes katkennut, kun ryntäsin keittiöön huutaen, että en nyt lahjoita mitään.

Kuinka vahvemmin voi tulla tunne siitä, että täytyisi revetä sataan paikkaan yhtä aikaa? Olisihan se hyvä lahjoittaa köyhille lapsille, mutta kun oma lapsi ja oma keittiö ovat yltä päältä kakassa ja leivonnaisetkin epäonnistuvat täydellisesti, niin ei silloin ehkä kannattaisi edes avata ovea ulkomaailmalle.

Lapsuusiän autismi, autistinen lapsi, asperger, autismin kirjo, lapsi, lapsuus, Marja Hintikka Live, YleMHL

 

Raivokohtauksia ruokakaupassa


Autismi ei näy päällepäin, mikä tuo välillä hankalia tilanteita. Jos näet potkupyörällä hurjaa vauhtia kiitävän neljävuotiaan, et ehkä kiinnitä häneen mitään huomiota, saati yritä pysäyttää lasta. Ehkä kiinnität sitten, jos näet perässä täysillä juoksevan äidin, joka roikuttaa sylissään pienempää lasta, silmissään kaikki se paniikki ja pelko autotielle suin päin ajavan lapsen puolesta.

Mitä ajattelet, jos viisivuotias saa raivokohtauksen kaupassa? Mitä kerrot lapsillesi tuosta lapsesta? Kerrothan, että on olemassa erilaisia ihmisiä, jotka eivät aina voi käytökselleen mitään ja että heitä täytyy ymmärtää? Sanothan, että tuntuu kivemmalta, että lapsi kysyy suoraan mistä on kyse kuin että jää vain tuijottamaan?

Olen kerran käynyt kertomassa Aleksin päiväkotiryhmälle, mitä lapsuusiän autismi tarkoittaa, mutta siitä on jo aikaa. Olen ymmärtänyt, että ryhmän hoitajat eivät puhu Aleksin autismista ja erilaisuudesta mitään muille lapsille. Ei siis ole ihme, että lapset pidä Aleksista, jos he eivät tiedä, mistä on kyse.

Mielestäni erilaisuus pitäisi tuoda jatkuvasti ilmi. Lapsille pitäisi joka hetki selittää, miksi Aleksi käyttäytyy eri tavoin kuin muut. Aleksia pitää ymmärtää, hänelle pitää antaa enemmän vapauksia kuin muille ja hänet täytyy hyväksyä juuri tällaisena. Tietenkään Aleksi ei saa satuttaa ketään tai häiritä muita, mutta täytyy ymmärtää, että hän ei tee sitä ilkeyttään. Lapsille pitäisi puhua asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Ketään ei saa kiusata eikä kenestäkään saa huudella, että tästä ei tykätä.

Aleksi on vielä avuton puolustamaan itseään eikä hänelle ole siihen sanojakaan. Meidän aikuisten tehtävänä olisi saada kaikki hyväksymään erilaisuus ja saada kaikki lapset arvostamaan itseään ja toisiaan. Meistä aikuisista lähtee esimerkki toisten ihmisten kohtelemiseen. 

Aleksin tulevaisuus pelottaa välillä niin, että en uskalla oikeastaan edes ajatella sitä. 

Lapsuusiän autismi, autistinen lapsi, asperger, autismin kirjo, lapsi, lapsuus, Marja Hintikka Live, YleMHL

 

Vihdoinkin oikeita sanoja


Aleksi on jo vuosia puhunut omalla salaisella siansaksallaan ilmeikkäästi ja äänenpainoja vaihdellen. Nyt hän on alkanut puhua myös oikeilla sanoilla ja niin, että muutkin ymmärtävät. Kun Aleksilta kysyy, mitä hänelle kuuluu, saa nykyään jo vastauksenkin. Se on mahtavaa!

Kesällä kävin Aleksin kanssa lääkärissä. Poika sanoi iloisesti huomenta kaikille vastaantuleville ihan oikein. Minulle asia oli valtavan suuri asia, ja petyin ja tulin surulliseksi, kun kukaan ei sanonut huomenta takaisin.

Aleksi toivotti yllätyksekseni myös lääkärille huomenta. Kun lääkäri kysyi, katsotaanko korviin, vastasi Aleksi yllättäen ei kiitos. Lähtiessämme hän sanoi reippaasti ihan oikein hei hei, kiitos ja hyvää päivän jatkoa. Olin niin ylpeä hänestä! Yksi rouva valitti kovaan ääneen siitä, että Aleksi puhui terveyskeskuksen aulassa liian kovaan ääneen omaa kieltään, ja tilassa kaikui. Toivottavasti muorin koko päivä ei mennyt pilalle siitä, että lapsi yritti kommunikoida! 

Autismi on tärkeä osa elämäämme


Saamme valtavasti iloa siitä, että Aleksi oppii koko ajan uutta. Joka päivä saan olla ylpeä siitä, miten reipas ja hyväsydäminen hän on. Aleksi oppii jatkuvasti uusia sanoja ja hakee kontaktia muihin ihmisiin. Hän rakastaa halailua ja kohtelee hellästi pikkuveljeään. Hän on hyvin kiinnostunut esineistä ja luonnosta eikä koskaan tee kenellekään kiusallaan tai tahallaan mitään kurjaa.

Aleksi on musikaalinen, iloinen ja taitava tekemään palapelejä. Hän on täydellinen poika.

Olen ollut nyt kuusi vuotta kotiäitinä. Arki on kulkenut koko ajan Aleksin ehdoilla, mutta mielestäni tämä ollut järkevä satsaus koko perheemme arkeen. Tärkeintä on Aleksin tulevaisuus, joten en valita. Asuimme tähän asti kaksiossa, jossa oli ison koiran ja kolmen lapsen kanssa välillä vähän liiankin tiivistä. Muutimme juuri unelmiemme kotiin, josta Aleksikin sai oman huoneen ja omaa rauhaa.

Minun ja mieheni suhde on mutkaton, emmekä turhista riitele. Autismi on tärkeä osa kaikkia meitä: se vaikuttaa myös Sannin ja Justuksen tulevaisuuteen. Uskon, että he ovat aina Aleksin puolella. Aleksi on erilainen, mutta ihan yhtä ihana, tärkeä ja rakas kuin kaikki muutkin.

Me tykätään Aleksista!







Lue myös


Ps. Huilihetkiä lapsiperhearjen keskellä saa sukeltamalla hetkeksi muiden perheiden arkeen, iloon, suruun ja suuriin hetkiin seuraamalla Kaksplussan Facebook-sivua. Kurkista tästä! 

tiistai 15. marraskuuta 2016

Käsilaukkuhaaste: Uranaisellakin on laukussaan lapsen pikkuhousut





Blogimaailmassa kiertää tällä hetkellä ihanan Tehtävännimikkeenä Laura -blogin aloittama haaste, jossa bloggaajat esittelevät laukkunsa sisältöä. Vaikka Lauran postaus on ihanan lohduttava, en silti ajatellut osallistua, koska minun laukkuni ovat aina ihan täynnä roinaa ja roskaa.

Lähdin tänään taas kiireellä töihin tehtyäni omat ja Aavan aamutoimet. Heitin laukkuun, ainoaan omistamaani merkkilaukkuun, jonka olen saanut muuten lahjaksi, kännykän ja avaimet ja kurvasin päiväkodin kautta töihin.

Töissä kurkistin laukkuuni, ja alkoi naurattaa. Kolmen vapaapäivän jälkeen asiallisen työihmisen laukku näytti yhä äidin laukulta: siellä oli Aavan varavaatteet. Päätin kotona tyhjentää koko laukkuni sisällön ja kertoa teillekin, mitä aarteita 36-vuotias perheenäiti kantaa töissäänkin mukanaan.



Avaimet. Toisessa nipussa kotioven avain, auton avain, lapsen päiväkotilätkä, kaupan ostoskärrypoletti ja lätkä, jossa kehoitetaan palauttamaan avain postiin. Avaimenperänä Riimingan hevonen. Toisessa nipussa kaulanauha, työpaikan avain ja kellokortin lätkä sekä Riimingan kissa-avaimenperä.

Lompakko. Täynnä kortteja, kuitteja ja valokuvia. Rahaa 35 centtiä.

Nenäliina. Aina tärkeä!

Kalenteri. Täynnä lippuja ja lappuja ja merkintöjä työhön, lapsiin, syntymäpäiviin, kutsuihin, työmatkoihin ja erilaisiin muistamisiin liittyen.

Hygieniatuotteita. Mitä sullon noissa pusseissa? Onks sul tyhjää niissä pusseissa? Jos sä tahdot tietää niin, mä varaudun kuukautisiin, lauloi Siskonpetikin. Lisäksi kaksi pumpulipuikkoa.

Pompuloita. Pampuloita. Hiusnauhoja. Mitä nyt ovatkaan nimeltään. Musta minulle, koirakoristeinen Aavalle.

Huulikiilto ja Tender care. Jälkimmäinen käy kaikkeen haavoista oven saranoiden rasvaamiseen.

Karkkipussi. Henrikin luokalla on huomenna ansaittu palkintotunti, jonka herkkuhetkestä minua on muistutettu jo viikkoja. Huh, ostettu, muistin!

Pääsyliput. Sunnuntaina olleen Tampereen Komediateatterin aivan loistavan Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -esityksen liput.

Lehti-ilmoitus. Huomenna Nokialla esiintyvän Fröbelin palikoiden konsertin mainos. Liput check, löytyy lompakosta!



Karkkipaperi. Kun kävin marraskuun alussa Helsingissä Otavamedian talossa Kaksplussan verkostobloggaajien koulutuksessa, ostin matkalla suklaasuukon. Näköjään talletin paperin muistoksi.

Tarroja. Aavan neuvolasta tai verikokeesta jo ajat sitten palkkioksi saamia tarroja.

Kuivamustekyniä. Toimittajalla pitää aina olla monta kynää. Minulta löytyi kuusi, joista yksi on selkeästi pöllitty Henrikiltä (Star Wars).

Kännyköitä. Työpuhelin ja oma puhelin.

Vaatteita. Aavan varahousut ja -pikkarit.

Kuitteja. Postin kuitteja kummitytön synttärilahjan, kummipojan synttärilahjan ja ukin ja vaarin isänpäivälahjojen postituksesta. Ruokakaupan kuitti ja syntymäpäivälahjojen kuitit.


Mitä sinun laukustasi löytyy? Mitä se kertoo sinusta? Mitä tämä sisältö kertoo minusta?

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kissakahvila Purnauskis on eläinrakkaan paratiisi



"Saisinpa isona kissan", sanoo Aava aina ääneen, kun pysähdymme vaikkapa suihkulähteen luo, jonne voi heittää kolikon ja toivoa jotain. Kun muut pukeutuvat prinsessaksi tai noidaksi naamiaisissa, halloweenina tai palmusunnuntaina, haluaa Aava olla aina kissa. Kissankorvapanta, mustat vaatteet, kajalilla piirretyt viikset ja musta nenä ja musta leikkihäntä oli hänellä jossain vaiheessa koko ajan ihan kotiasunakin. Koska kissat.

Sain vihdoinkin lauantaina aikaiseksi viedä tytöt Tampereella sijaitsevaan Kissakahvila Purnauskikseen. Olen jo koko kahvilan toiminnan eli parin vuoden ajan ajatellut, että käymme siellä, mutta asia on unohtunut. Nyt kuulin, että kahvilassa on muutaman päivän ajan pentukissoja, lähdimme heti.







Suomen ensimmäinen kissakahvila on pieni huoneisto Tampereen Tammelan kaupunginosassa. Kahvila on kuuden kissan koti, johon kahvilan asiakkaat tulevat vieraiksi. Luimme jo etukäteen Purnauskiksen sivuilta tietoja Viirusta, Piki-Nellistä, Evosta, Micusta, Lumista ja Nurrista, joten tiesimme, kuka erityisesti tykkää silityksistä ja kuka haluaa mieluummin olla rauhassa.

Kahvilassa saa tosiaan silitellä kissoja ja leikkiä niiden kanssa. Syliin ei kissoja saa nostaa, mutta vielä hetken kahvilassa olevat, uusiin koteihin pian lähtevät, pennut kiipesivät itse syliin. Aava ja Matilda olivat ihan eläinrakkaiden paratiisissa, ja niin minäkin. Oli ihanaa seurata kissojen touhuja ja silitellä niitä. Ehkä olikin hyvä, että emme aiemmin tulleet. Aava oli nyt hyvän ikäinen ymmärtämään, että kissojen keskellä ei juosta eikä riehuta.







Koska asiakkaat ovat vain vieraina, istuvat asiakkaat sinne, minne mahtuvat. Kissat nukkuvat ja istuvat siellä, missä kotonaan haluavat olla. Kuulimme, että kissat ovat tulleet kahvilaan lähes kaikkialta Suomesta esimerkiksi kodinvaihtajina. Pennut olivat saaneet kahvilasta sijoituskodin ja niille oli nyt löydetty täydelliset uudet kodit, jonne ne pian lähtevät.

Kahvilassa oli todella, todella sydämellinen tunnelma. Tunsimme itse tosi tervetulleiksi. Kuulimme kahvilan työntekijöiltä paljon tarinoita kissoista ja huomasimme, että niitä rakastetaan valtavasti. Työntekijät kertoivat, että vaikka työvuoro loppuu kello 20, jäävät he välillä jopa kello 24 asti silittelemään kissoja, kun eivät malta lähteä kotiin.





Aavaa opastettiin nätisti, miten kissojen kanssa leikitään ja miten kissojen keskellä liikutaan rauhallisesti. Kun tarjoilijalta putosi lasi lattialle ja lattia täyttyi lasinsirpaleista, tulivat kaikki asiakkaat auttamaan ja estämään kissojen pääsyn sirpaleiden luo. Siinä oli sellaista ison perheen ja yhteisöllisyyden tuntua. Isot ja pienet, tytöt ja pojat ja naiset ja miehet olivat kerääntyneet ihailemaan ihania eläimiä. Työntekijät silittelivät kissoja ohimennessään ja kertoivat innokkaille leikittäjille, kun pentujen oli aika nukkua välillä.

Tytöt herkuttelivat gluteenittomalla suklaakakulla ja kaakaolla ja minä täytetyllä croissantilla ja teellä. Oli kyllä hyvää! Kahvilasta olisi saanut ihan ruokaakin ja vielä sekin kissateemalla koristeltuna.







Kissakahvilaan on viiden euron sisäänpääsymaksu kissojen tuomien kustannusten kartuttamiseksi. Kuulin, että loma-aikoina ja lauantaisin kahvilassa on kivasti väkeä, mutta arkisin ja erityisesti alkuvuodesta on välillä jopa liian vähän asiakkaita. Meille käynti oli niin suuri elämys, että maksoimme mielellämme tuon sisäänpääsymaksun. Aiomme ehdottomasti käydä uudestaan. Käykää tekin, että toiminta pysyy kannattavana!

Tämä ei ole yhteistyöpostaus. Halusin vain vinkata teille tällaisesta ihanasta mahdollisuudesta olla kissojen lähellä. Kaikkiin eläinrakkaisiin perheisiin ei voi eläintä hankkia, mutta näin voi seurata kissojen arkea ja saada silitellä kissoja hauskalla tavalla. Meille sanottiin myös monta kertaa, että mitään kiirettä ei ole pois lähtemiseen. Tulimme ennen kello 13 ja kuulimme, että kello 17 asti voimme hyvin olla kahvilassa: vasta silloin oli iso ryhmä tulossa. Viihdyimme puolitoistatuntia, ja nyt haaveilemme, koska menisimme uudestaan.