Kaksplus.fi

MENU

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Onko lapsen pakko harrastaa?

Hämmentynyt ja nolostunut katse, josta paistaa ajatus siitä, että on jollain tapaa epäonnistunut ja huono sekä liian tavallinen.

Sellaisen katseen olen nähnyt usein kysyessäni sekä työssäni että vapaa-ajallani kohtaamiltani koululaisilta mitä he harrastavat. "En harrasta mitään", he ovat sanoneet nolostunut ilme kasvoillaan.

Luetko kirjoja tai sarjakuvia, katsotko elokuvia, uitko kesäisin, rullaluisteletko, piirrätkö, tykkäätkö käydä metsässä vaikka paistamassa makkaraa, onko sinulla lemmikkejä, tapaatko kavereita, käytkö koskaan leffassa, olen sitten kysynyt.

He ovat katsoneet minua yhä hämmentyneinä ja vastanneet varovasti, että "No joo, mutta...".





Lukeminen ei olekaan harrastus?

Aloin pohtia meidän perheen harrastamishistoriaa ja suhdettamme lastemme harrastamiseen lukiessani Lapsen maailma 6/7, 2016 -lehdestä artikkelia Onko pakko harrastaa? (voit lukea artikkelin tästä) Artikkelissa Peltosen perheen 7- ja 9-vuotiaat pojat kertovat, että he ovat kokeilleet monia lajeja, mutta kiinnostus on pian loppunut. Ohjatun harrastamisen sijaan pojat leikkivät, rakentelevat, harrastavat vuodenaikaan sopivaa ulkoliikuntaa ja askartelevat.

Luin joskus jostain kolumnista miten ystäväjoukolla tuli puhetta metsässä olevasta korkeasta kalliosta, jolla eräs perhe oli retkeillyt. "Kuka sen tapahtuman järjesti", kysyi yksi porukasta. "Ihan minä ja mieheni", vastasi retkeilystä kertonut hämmentyneenä. Itse he olivat menneet metsään eikä sinne myyty pääsylippuja.

Mieheni suuttuu, kun puhutaan, että harrastaminen olisi vain ohjattua, suunnniteltua, aikataulutettua ja maksullista. Hänen rakkain harrastuksensa on lukeminen. Kirjojen avulla pääsee  fantasiamaailmoihin, vuosisatojen taakse, mielenkiintoisten ihmisten elämänkokemusten äärelle sekä lähelle tunteita, ajatuksia ja kokemuksia, joista ei muuten tietäisi mitään. Miksi ihmeessä lukeminen ei olisi harrastus? Koska siihen ei ole palkattu personal traineria?



Harrastus, joka sopii tähän tilanteeseen

Aloin muistella, mitä kaikkia ohjattuja harrastuksia meidän Matilda, pian 13, ja Henrik, pian 10, ovat kokeilleet. Muistin ainakin nämä: seurakunnan kerhoja, kokkikerho, kuviskerho, muskari, kantelemuskari, baletti, nykytanssi, uimakoulu, uimaseura, uimahyppy, perhejumppa, temppujumppa, telinevoimistelu ja ratsastus. Joitain he ovat harrastaneet puoli vuotta, joitain vuoden, joitain kaksi. Jotkut harrastukset ovat jääneet uuden tultua tilalle ja jotkut on lopetettu kyynelsilmin, kun on todettu, että ei ollut oma juttu. Harrastus on sopinut siihen tilanteeseen hyvin.

Matilda aloitti pianotunnit 7-vuotiaana, mutta puolen vuoden jälkeen totesimme, että vielä ei ollut oikea aika aloittaa sitä harrastusta. Nyt 13-vuotiaana Matilda aloittaa taas. Henrikiä ei soittaminen kiinnosta, joten emme pakota. Jos lapsi ei itse halua sitoutua opettelemaan jotain, mikä minusta ja miehestäni ei ole pakollista, niin miksi pakottaisimme?

Täällä asuessamme Matilda on käynyt koulun kuorossa ja näytelmäkerhossa. Henrik aloitti jo Jyväskylässä salibandyn, jota on nyt pelannut kolme vuotta. Kumpikin koululaisemme on harrastanut nyt pari vuotta partiota, josta he kumpikin pitävät paljon. Koska nämä harrastukset kiinnostavat heitä, ovat he jatkaneet niitä aina uuden kaudenkin alkaessa. Harrastukset ovat tuoneet heille iloa ja ne ovat rentoja eivätkä liian kilpailutavoitteisia.

Aava kävi viime syksyn lastentanssissa ja muskarissa ollessani työttömänä. Keväällä ollessani töissä jätimme harrastukset pois, koska päiväkotipäivät väsyttivät häntä niin paljon. Nyt harkitsemme hänelle jotain näistä hänen toivomistaan harrastuksista: uinti, tanssi, joukkuevoimistelu tai salibandy. Oikeasti hänen listaansa kuuluu vielä jääkiekko, mutta emme taida harkita sitä hänelle ainakaan vielä...



















Voiko pakottaa harrastamaan?

Olen koko ikäni harmitellut sitä, että en osaa soittaa pianoa. Minä kävin kyllä pianotunneilla 9-vuotiaana. Tunnilla lähinnä pyörin tuolilla ja katselin seiniä. Kun ei kiinnostanut, niin miksi vanhempani olisivat minua siihen pakottaneet? Lukioikäisenä kävin myös kitaratunneilla, mutta minulla ei ollut pitkäjännitteisyyttä oppia kitaransoittoa. En ollut tarpeeksi kiinnostunut.

Tottakai jokainen vanhempi haluaa ohjata lapsiaan oppimaan asioita, joista itse pitää ja joita pitää tärkeänä. Liikunta, musiikki ja vaikka kulttuurielämykset siirtyvät usein vanhemmilta lapsille. Entäpä jos koko muu perhe soittaa eri instrumentteja, mutta yksi lapsi ei opi millään, ja soittaminen on pelkkää itkua? Onko hänen pakko oppia ja opetella? Mielestäni lapsen kiinnostuksenkohteita täytyy kuunnella. Olen huomannut, että esimerkiksi laulutaito, eläinrakkaus ja vaikka piirtämistaito eivät välttämättä suoraan periydykään. Kaikkien ei ole pakko laulaa kuorossa!

Jos lapseni sanoo, että hän ei halua enää jatkaa, kannustan kokeilemaan vielä muutamia kertoja sekä kyselen, mistä syy voi johtua. Joskus kivan harrastuksen lopettamisen syynä voi olla vaikkapa kiusaamistilanne, mikä täytyy tietenkin selvittää.  Oman lapsensa tuntemalla tietää, miten kannattaa menetellä, kun lapsi haluaa lopettaa harrastuksen. Osa lapsistamme jännittää uutta ja tuntematonta, joten tiedämme, että alku on hankala, mutta muuttuu iloksi hyvin  nopeasti. Tämän vuoki kannustamme kokeilemaan muutaman kerran.

Haluan pyrkiä kannustamaan lapsiani pitkäjännitteisyyteen. Kalliita harrastuksia ei noin vain aloiteta ja heti lopeta, ja esimerkiksi joukkuelajeissa jokaisen panos on tärkeä. Koska tunnen lapseni, tiedän, mihin he pystyvät ja mikä voisi sopia heille ja mikä ei. Siksi harrastusten ennakkopohdina ja selvittely on mielestäni hyvin tärkeää.

Kuva partioleiriltä Pipin ja Pison Facebook-sivulta.

Kuva partioleiriltä Pipin ja Pison Facebook-sivulta. Kuvassa lohikäärmeiden kohtaaminen.

Koko kesä pelkkää jalista?

Lapsen maailma -lehdessä haastateltu Peltonen sanoo, että kilpailulajit ja sitoutuminen viiteen treeniin viikossa ei sopisi heidän perheensä ajatusmaailmaan. Ei meidänkään. Henrik haluaisi pelata kesällä jalkapalloa, mutta koska kaksi mummolaamme ja kaksi kesämökkiämme ovat 400 kilometrin päässä ja matkustelemme ja tapaamme ystäviä, emme halua sitoutua kotikulmille koko kesäksi. Niin kovasti hän ei ole jalista halunnut aloittaa, että se voittaisi kesämökkeilyn!

A:n työ on epäsäännöllinen eikä meillä ole tukiverkkoja täällä. Mihin laittaisimme muut lapset, jos olisin yhden lapsen kanssa joka viikonloppu kilpailuissa jossain päin Suomea? Ei se vaan onnistuisi, ei sitten millään. Ei meidän perheessä, mutta ehkä jossain muussa perheessä. Toisaalta lapsemme eivät ole koskaan toivoneetkaan sellaista. He haluavat lauantaiaamuna katsella peiton alla sohvalla lastenohjelmia sen sijaan, että istuisivat autossa matkalla treeneihin kello 7.

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri, perheterapeutti Janna Rantala kertoo Lapsen maailma -lehdelle, että monella vanhemmalla on paineita siitä, että lasta pitäisi kehittää. Rantala kehottaa vanhempia miettimään, mitä he haluavat lapselleen. Kenen takia lapsi harrastaa, jos ei itse ole innostunut? Jos lapsi haluaa ohjattuun harrastukseen, on se hyvä hänelle mahdollistaa, mutta jos ei, ei ole pakko. Kaikilla ei ole pakko olla erityistaitoja.  

Kuvia vuosien takaa kesämökiltä ja luontoretkiltä.


Tuleen tuijottavat makkaran odottajat.

Energiaa myös koulunkäyntiin

Olen artikkelin kanssa samaa mieltä siitä, että lasten täytyy jo sitoutua kouluun eikä se ole mikään pikkujuttu. Kun vaikeaan kokeeseen lukee viitenä iltana viikossa, täytyy vapaa-ajan olla sellaista, josta lapsi saa iloa ja voimaa. Jos soittoläksyt tuovat kyyneleet silmiin, ei mielestäni ole pakko. En minäkään työpäivän jälkeen lähde harrastamaan sellaista, mikä itkettää minua. Tämän vuoksi en halua käydä ratsastustunneilla, koska en halua kuulla, miten minulle huudetaan kentän keskeltä vihaisesti. (Kyllä, on huudettu aikuiselle minälleni.) 

Perheen yhteinen villasukka-aika, jolloin voidaan vain maata sohvalla, leipoa yhdessä, ulkoiluttaa ystävän koiraa, lähteä extempore metsään paistamaan makkaraa tai soudella mökillä, ovat ihan yhtä tärkeitä "harrastuksia" ja kokemuksia. En arvostele kilpaurheilua ja tavoitteellista treenaamista vaan ihailen sitä monella tapaa, mutta en ymmärrä, miksi kotoa käsin tehtävät kivat asiat eivät olisi yhtä lailla arvokkaita.

Meidän Henrik rakentaa todella taitavasti Legoista ilman ohjeita veneitä, linnoja ja kaupunkeja, Matilda piirtää, lukee ja kirjoittaa tarinoita ja Aava tanssii, laulaa ja rakastaa ulkoilua. A. lukee, laittaa monimutkaisia ruokia ja lenkkeilee, minä bloggaan ja luen blogeja, lehtiä ja kirjoja, leivon sekä opettelen kielenhuoltoa, koska olen kiinnostunut siitä. Ihan hyviä kotiharrastuksia, joita ei kukaan ohjaa, aikatauluta ja laskuta. Ihan hyviä taitoja!

Artikkelissa siteerataan Jari Sinkkosta: Myös lapsella, joka ei harrasta mitään, on iso riski kasvaa ihan normaalisiksi aikuiseksi.

Koululainen, nosta katseesi ja vastaa reippaasti vaikkapa näin: Harrastan Minecraftin pelaamista ja kavereiden kanssa hengailua sekä tiedän kaiken Star Warsista.


Kuvat ohjatuista ja ohjaamattomista harrastuksistamme vuosien varrelta. 







4 kommenttia :

  1. Itse en ymmärrä sitä miksi lapsi pakotettaisiin harrastamaan, enkä sitäkään jos lapsi laitetaan sellaisiin harrastuksiin mistä vanhemmat pitävät mutta lapsi ei ole erityisen kiinnostunut. Meillä tytöt saavat kokeilla muutamia harrastuksia ja etsiä sitä mikä tuntuu kivalta. Helmi onkin jo käynyt tanssitunneilla ja temppukerhossa, tykkäsi kovasti kyllä molemmista! Täällä missä me asutaan harrastus mahdollisuudet ovat kurjan pienet ja sitten kun niitä on niin lähes kaikki on ala-asteesta ylös päin suunnattuja. Pöh.

    Mutta hyvä kirjoitus oli! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuokin on hyvä pointti, että asuinpaikka määrittää pitkälti, mitä lapsi voi harrastaa! Kiva, että laspi saa itse pohtia, mistä tykkäisi. Helmi on varmasti niin söpö siellä tanssitunnilla tanssiasussaan :)

      Poista
  2. Leksa <3 ite kävin Aamuyöllä ratsastamassa 4 vuotta ☺

    VastaaPoista