Kaksplus.fi

MENU

tiistai 31. toukokuuta 2016

Poikien juhlavaatteet: mission impossible

Minun piti käydä tänään töiden jälkeen äkkiä ostamassa Henrikille, 10, joku lyhythihainen kauluspaita kevätjuhlaan. Ajatuksena oli, että hakisin paidan ja sitten lähtisimme heti uimarannalle. Upeassa 25 asteen hellesäässä poikkesin kauppaan...

Menin Seppälään: ei yhtäkään kauluspaitaa! Seuraavaksi menin Lindexille: ei sielläkään yhtäkään! Sama tilanne Citymarketissa. Ei yhtään kauluspaitaa lyhythihaisena, ei edes liian isoa tai liian pientä kokoa! 

Vaihdoin ostoskeskusta ja menin katsomaan, mikä valikoima löytyy HM:sta. Ei yhtäkään! Lopulta KappAhl tuotti tuloksen: yksi malli, yksi väri, lyhyet hihat. Sopiva! Hinnalla, värillä tai materiaalilla ei voinut olla vaikutusta ostopäätökseen, koska jätin homman viime tippaan eikä ollut sitten kuin yksi ainoa paita. Vaan enpä tiedä, mikä tilanne olisi ollut, jos olisin ollut liikkeellä kuukausi aiemmin... Mihin ne kaikki mallit ja vaihtoehdot olivat totaalisesti kadonneet?

Nappasin paidan kassan kautta mukaan ja kiiruhdin kotiin hakemaan kärsimättöminä odottavat lapset autoon ja kohti uimarantaa. Aikaa meni hirveän paljon enemmän kuin ajattelin. Löytyi sentään paita! 

Miltä tuntuisi ostaa tytölle juhlamekko, jos viisi kauppaa kierrettyä löytyisi yksi ainoa mekko? Siis yksi mekko viiden kaupan vaatevalikoimasta. Se sitten pitäisi ottaa, hinnasta, väristä, kuosista tai mallista välittämättä.


Tytön asu: 20‒40 euroa


Miten vuonna 2016 poikien juhlavaatepukeutuminen on yhä niin himskatin vaikeaa!? En voi käsittää! Farkkuja, tennareita ja rentoja, kauluksellisia t-paitoja kyllä löytyy, mutta jos haluaa yhtään juhlavampaa vaikka kevätjuhlaan, lakkiaisiin, ristiäisiin tai häihin, täytyy varata asun etsimiseen aikaa todella kauan. 

Tytöille on naurettavan helppoa ja halpaa ostaa juhlavaatteet. Lähes jokaisesta vaatekaupasta saa juhlavat balleriinat noin 7‒15 eurolla. Tyylikkään mekon tylleineen päivineen saa 10‒25 eurolla, ja valinnanvaraa materiaaleissa, väreissä ja kuoseissa on yhtä paljon kuin keskivertoviisivuotiaalla pikkupojalla pikkuautoja tai kymmenenvuotiaalla pojalla Legoja. Siis to-del-la paljon. Mekon kaveriksi saa boleron tai kivan neuletakin 10‒25 eurolla. Todella juhlavan asun saa tytölle halvimmillaan, varsinkin jos osaa ennakoida ja kierrellä alennusmyyntejä, jopa 20 eurolla. 



Pojan asu:  50‒100 euroa


Mustat tai siniset farkut ovat kyllä pojalla ihan siistit, mutta eivät ne esimerkiksi häihin sovi mielestäni. Kevätjuhlaan siistit farkut menevät kyllä ihan hyvin. Vaihtoehtona farkuille on kuitenkin markkinoilla vain suorat housut, jotka taas ovat lapsella jotenkin liian juhlavat.

Miksi pojille ei ole kankaisia, siistejä ja ryhdikkäitä housuja myynnissä missään? Sellaisia juhlavia, vaaleita kesähousuja? Tai on joillain firmoilla vaatekutsujen kautta, mutta kun en välttämättä haluaisi maksaa neljääkymppiä tai viittäkymppiä kevätjuhlahousuista, joilla ei välttämättä ole muuta käyttöä... Eivätkö kuluttajat sitten ostaisi niitä, jos niitä olisi myynnissä?

Miksi pojan juhla-asuksi tarjotaan kaupoissa vain farkkuja ja paitaa tai pukua, ei mitään siitä välistä? Tulin vähän muokkaamaan tekstiä blogin Fb-sivuilla heränneen keskustelun myötä. Olen samaa mieltä kuin Nina ja Anne: en minäkään lapselle kaipaa pukua. Silti ristiriita tyttöjen ja poikien pukeutumisen välillä on iso.

On eri asia ostaa aikuiselle miehelle pukua kuin juhla-asua lapselle, joka käyttää asuaan pahimmassa tapauksessa vain kerran kasvaessaan niin nopeasti, että silmissä vilisee. Tuntuu kurjalta maksaa hirveitä summia asusta, joka on ihan kohta pieni.

Suoria housuja löytyy automarketista hyvällä tuurilla, jos ne haluaa. Jos ei löydy, niin sitten mennään juhlavaateliikkeeseen ostamaan ne kalliimmalla. Housujen hintalappu on joku 30‒45 euroa (muistelen näin, korjatkaa, jos olen väärässä). Kauluspaita maksaa 17 eurosta ylöspäin. Jos kauluspaidan päälle haluaa sen liivin tai takin, niin hinta tietenkin kasvaa. Juhlakenkien kanssa hinta kohoaa jopa lähelle sataa euroa.

Likaisissa lenkkareissa todistusta hakemaan


Entäpä pojan kengät sitten? Mitkä kengät jalassa haetaan todistus? Farkkujen kanssa käyvät ehkä vähän rennommatkin kengät kuin suorien housujen tai sellaisten vaaleiden kangashousujen kanssa. Mitkä ne rennot, mutta siistit kengät sitten ovat? Sandaalit, tennarit? 

Melkein järjestään tytöillä on kevätjuhlassa jalassa balleriinat tai muut pikkukengät ja pojilla likaiset lenkkarit. Tytöillä on mekot ja hienot kampaukset, pojilla virttyneet t-paidat ja collegehousut tai verkkarit. Ei tietenkään kaikilla, mutta kärjistäen. Puhun nyt esikoisen mukanaan tuoman kuuden kouluvuoden joulu- ja kevätjuhlakokemuksella ja keskimmäisen kolmen kouluvuoden juhlakokemuksella.

Meillä asuva nuorimies ei voi sietää juhlavaatteita, kun taas tytöille juhlapukeutuminen on hyvinkin tärkeää. Olisi kiva tietää, onko muissa perheissä poikien arkisen juhlapukeutumisen syynä poikien vastarinta vai se, että vaatteita ei vain meinaa löytää mistään järkevässä hintaluokassa. 

Mielestäni on erittäin tärkeää opettaa lapsia pukeutumaan tilanteen vaatimalla tavalla, joten juhlavaatteet on juhlassa oltava. En kuitenkaan tiedä, millaisissa kengissä tulisi pojan olla juhlissa. Onko järkeä ostaa jopa 50 euron juhlakengät, jotka saattavat olla seuraavissa juhlissa jo pienet? Tyttöjen 15 euron balleriinoja voi käyttää surutta koko kesän. 

Pahoittelen surkeita kuvia. Lähes hyperventiloin paitaa etsiessäni, ja räpsin samalla kännykällä kuvia tyttöjen mekkomerestä... Onko kukaan muu törmännyt samaan ärsytyksenaiheeseen? Miten ratkaisette leikki-ikäisten ja kouluikäisten poikien pukeutumisasian kesän juhlissa?

maanantai 30. toukokuuta 2016

Pinkkiä kynsilakkaa prinsessalle

Minun piti kirjoittaa tänään ihan muusta aiheesta, mutta jäin ihastelemaan tänään ottamiani kuvia, niin kirjoitan sitten niistä kuvista. Tai en kirjoita, näytän. 

Kirjoitan vähän, näin: 

Lämpöä 24 astetta. Koko muu perhe jossain, minä ja Aava kahdestaan takapihalla. Haen lehden, kameran ja kynsilakan tarkoituksenani tehdä takapihalla muutamia eri juttuja, kuten yhden blogipostauksen valmisteluja. Lakkaan kynsiäni, Aava pyörii ja temppuilee riippukeinussa. Juttelemme, sitten siivoilen pihaan. 

Yhtäkkiä vilkaisen Aavaa. 

Hän on viisivuotias. Takkuinen tukka puoliselkään: tukka, jota ei saa yhtään ikinä leikata, koska siitä on tulossa Tähkäpään tukka. Itse valitsema mekko, joka on mekkogarderobin röyhelöisin. Paljaat jalat. Nurmikko. Auringon kuumat säteet.

Kun äidin silmä on välttänyt, hän on napannut aarteen. Hän tekee itsestään kaunista. 

Hän vilkaisee minua ja virnistää varovasti. Kun en sano mitään, hän epäröi hetken, mutta jatkaa sitten. Ihan itse osaa! Tulee ihanat! Ja miksikäs ei tulisi, ihanalle ihanat.





En malta kieltää. En sano, että minä tekisin sen paremmin tai kauniimmin. En ajattele nyt, että kynsilakoissa on kemikaaleja, joita ei lapsille kai suositella. Kyykistyn ja kuvaan tarkan työskentelyn ja katoavan hetken.

Hän näyttää huomenna kätensä ja jalkansa päiväkodissa, nauraa ja sanoo silmät tuikkien, että osasi ihan itse. Äidin ei tarvinnut! Vaikka hän on pelkkä tyttö eikä mikään nainen tai äiti, niin hänpä vain osasikin itse!

Ne ovat pinkit. Ne ovat ihanat.

Hän on ihana.

Tämän minä vain halusin näyttää. Tämän pienen, kauniin hetken hänen lapsuudestaan, hetken kesältä 2016.






sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Uskaltaisimmeko ostaa omakotitalon?

Kaikki toppatakit eivät enää mahdu makuuhuoneen kaappiin kesän ajaksi. Lasten kengät alkavat olla yhtä isoja kuin minun kenkäni. Kuomista kumppareiden kautta korkkareihin: kenkiä riittää, ja niitä on kaikkialla. Kengät eivät mahdu enää minnekään.

Valokuvakansioita olisi kiva olla paljon enemmän, mutta niille ei ole tilaa missään, joten pelkään, että valokuvat häviävät bittiavaruuden mustaan aukkoon. 

Työkalut, kuten porakone, löytyvät parisängyn alta. Joku sanoi, että saha ja kirves sängyn alla tuovat perheeseen poikia. Entä, jos emme enää halua uusia poikia, mutta työkalut eivät mahdu minnekään muualle? 

Tuulikaapin ovi ei aukea, jos vessan ovi on auki. Jääkaappi on niin pieni, että ruokakaupassa on käytävä usein, mikä ei helpota järkevää, terveellistä ja taloudellista elämänhallintaa.

Murkkuikäisen joka toiseen lauseeseen sisältyy toive omasta rauhasta ja sängystä, joka ei ole kerrossänky.

 

Sivulauseeseen kätkettyjä mutinoita


Tänä keväänä se yhtäkkiä alkoi. Olemme alkaneet mutista puoliääneen ja puolihuolimattomasti toisillemme, että voisihan tämä keittiö olla isompikin. Sanomme ohimennessämme, että kyllä eteisestä vielä sivuttain mahtuu ulos, kunhan kiipeää reppujen ja kenkien yli tilassa, joka on laajuudeltaan noin pystyyn nostetun ruumisarkun kokoinen. 

Kun lapset tappelevat lastenhuoneen arvojärjestyksestä, jäämme tuijottamaan toisiamme. Kun he tulevat eteemme huutamaan riviin kitarisat heiluen aiheenaan lastenhuoneiden tavaroiden sijoittelu, nukkumisjärjestelyt, lelujen sijainti ja siivoaminen ja oman ystävän kanssa vietetty oma rauhallinen aika ilman ärsyttävän sisaruksen läsnäoloa, huokaamme. 

Sitten vilkaisemme toisiamme. 


Jos avaamme suumme, toteamme, että meillä on kaikki hyvin. On pieni parveke ja silti se on minulle kuin merenranta suureen maailmaan. Meillä on valoisaa, meillä on kuitenkin neliöitä määrältä "ihan ok". Lapset selviävät hengissä lapsuudestaan vaikka yhdessä huoneessa on kaksi lasta. 

Meillä on pieni oma piha ja yhteinen iso pihan lasten piha. Meillä on takapihalla lehmiä, meillä on täydellinen sijainti, meillä on ranta lähellä ja maailman parhaat naapurit. 






Lapset voivat juosta parissa sekunnissa ystäviensä luo. Lähellä asuu ihmisiä, joille voi soittaa vaikka keskellä yötä ja he tulevat ja auttavat, vaikka mikä olisi. Iso joukko lapsia pelaa pihalla yhdessä jalkapalloa, sählyä ja pistettä. Kolmevuotiaat ja kolmetoistavuotiaat ja kaikki siitä väliltä juoksevat yhdessä pihalla porukalla. Ei tällaista ole enää missään muualla.

Elämä on tasaista, turvallista ja hyvää. Vuokralla asuminen on turvallista ja vaivatonta ja helppoa.

Jäämme kuitenkin tuijottamaan toisiamme kesken astianpesukoneen tyhjentämisen tai silloin, kun olemme saaneet kolme lastamme nukkumaan vihdoinkin. Haluaisimmeko me aikuiset kuitenkin...?

Olen minä pohtinut tätä jo ennenkin. Olen ajatellut, että emme voi järjestää täällä Matildan rippijuhlia, mutta se on pieni ja loppuunastiajattelematon ajatus. Lue tästä Omakotitalohaaveita?-teksti.



 

Viisi ihmistä kotona - mutta kuinka kauan? 


Meillä on aika iso perhe, mutta meillä ei ole isoa perhettä ikuisesti saman katon alla. Lasten lapsuusvuodet juoksevat lujaa kauemmaksi, koko ajan lähemmäksi nuoruuden ja aikuisuuden maaliaan. Viiden vuoden päästä lapsemme ovat 10-, 15- ja 18-vuotiaita. Se tuntuu aika erilaiselta kuin nyt, kun he ovat 5-, 10- ja 13-vuotiaita.

Asummeko viiden vuoden päästä enää kaikki viisi yhdessä? Tarvitsisimme tilaa nyt heti, emme niinkään enää viiden vuoden kuluttua.

Miltä tuntuisi esikoisesta kuulla, että sisarukset saavat omat huoneet silloin, kun hän lähtee opiskelemaan? Hänen huoneensa kadotettaisiin heti hänen lähdettyään, ja kotona viikonloppuisin odottaisi kenties vain sohvapaikka? Eikö olisi hyvä saada muuttaa yhdessä nyt, kun kaikki lapset saisivat jakaa arjen ja lapsuuden jossain isommassa kodissa kuin tässä, missä nyt asumme?

Ehkä, mutta, mutta... On hirveän monta isoa muttaa, joiden ympärillä on sellaisia suuria kokonaisuuksia kuin minuus ja minä itse, parisuhde, elämä, meidän perheen ja meidän suvun tarina, arki, unelma, elämän tarkoitus, lapset ja heidän lapsuutensa, rakkaat ihmiset, välimatkat, kohtalo, sattuma, tarkoitus...

Sellaisia muttia on välillä raskasta kantaa.



Mietin, mietit, mietimme

Olemme katsoneet toisiamme ja kuiskanneet sitten hiljaa muutamia kysymyksiä, joita on pakko esittää. Ne ovat tällaisia:

Uskaltaisimmeko ostaa omakotitalon, jotka ovat tällä seudulla aivan hirveän kalliita?

Selviytyisimmekö laskuista, lainoista puhumattakaan?

Uskaltaisimmeko sitoutua toisiimme suuren lainan myötä? Niin, kyllä, kyllä. Olemme sitoutuneet toisiimme sanoessamme tahdon sekä halutessamme lapsen, sitten toisen lapsen, sitten kolmannen lapsen sekä muuttaessamme yhdessä maakunnasta toiseen ja kolmanteenkin. Olemmehan ensi vuonna sitoutuneet jo 20 vuotta.

Osaisimmeko pitää talosta huolta? Jaksasimmeko siivota tarpeeksi?

Miten osaisimme hoitaa puutarhaa? Stressaantuisinko siitä, että kukat kenties kuolisivat? Olisiko hyvää elämää stressata kukkien kuolemaa, jos kukat ovat niin kaukana omasta mukavuusalueesta kuin voi vain kuvitella? Alkaisinko kuvitella, että naapurit kurkkivat aidan yli ja arvostelevat, kuinka paljon ruskeita lehtiä meidän vuorenkilvissä on?

Voisimmeko enää hankkia mitään isompaa? Voisimmeko koskaan enää matkustella?

Kaikki on nyt niin hyvin


Haluammeko sitoutua tähän maakuntaan, tähän paikkakuntaan? Pääsenkö koskaan yli siitä, että osa rakkaistani asuu 400 kilometrin päässä enkä voi muuttaa sinne? Haluaisinko muuttaa sinne?

Kaikki on nyt niin hyvin. Voisiko talon myötä kaikki kääntyä huonoksi? Tulisiko riitoja ajan- ja rahankäytöstä, siivousvuoroista, lasten vahingossa aiheuttamista vahingoista talolle? 

Paljastuisiko talo hometaloksi?

Millainen sijainti talolla olisi? Millaiset koulut olisivat lähellä? Millaisia naapureita olisi? Vieläkö alueelle rakennetaan? Millainen kaava alueella olisi? 

Mitä jos jompi kumpi sairastuu vakavasti? Mitä jos toisen työ jostain syystä onkin lähivuosina ihan toisessa kaupungissa? 

Voisimmeko repiä lapset ihan uuteen kaupunkiin ja uusiin kouluihin ja päiväkoteihin, että saisimme inhimillisen hintaisen talon? Kuinka pitkä työmatka on järkevä lapsiperheen vanhemmalle? 

Kuinka nopeasti lapset kasvavat kouluikään, sitten yläkouluikään, sitten jatko-opintoikään? Kuinka nopeasti nämä vuodet pyörittävät meitä? Onko lasten elämässä joskus muitakin asioita kuin uhmakohtauksia ja riitoja siitä, kenen vuoro on ensimmäisenä pelata Xboxilla?

Vauvan kanssa voi vielä asua ihan  jossain missä vain, mutta koululaisten kanssa kaikki on jo niin paljon vaikeampaa. Täytyy miettiä koulumatkat ja etäisyydet harrastuksiin ja kavereihin. Helpointa olisi olla vain ja heittää tappeleva kolmikko pihalle leikkimään, sinne muiden lasten joukkoon. Tai edes sinne parvekkeelle. 






Yhteinen iso laina on yhtä syvä sitoutuminen kuin papin aamen.

Sitoutuisinko kanssasi lainaan, remontteihin ja ulkomaalauksiin? Kitkisinkö rikkaruohoja ja kiipeäisin katolle irrottamaan rikkoutuneita kattotiilejä? Pesisinkö tarpeeksi usein saunaa ja keittiön kaappien ovia?

Rakastaisinko elämäämme tässä ja nyt? Tulisinko kanssasi ulos katsomaan auringonlaskua? Innostuisinko samoista tapeteista ja olohuoneen matosta, josta sinä erityisesti pitäisit? Haluaisinko tehdä kaikkeni, antaa kaikkeni ja olla läsnä?




Olemme pysähtyneet tuijottamaan toisiamme kuin pelästyneet pöllöt ja sanoneet sen sitten varovasti ääneen.

Kyllä me taitaisimme uskaltaa.

Arvonnan voittaja selvillä!

Sunnuntaiaamun ensimmäisenä asiana sain arpoa Pienikamarin puolesta blogini Facebook-tykkääjälle Vilac Pussileijan.


Arvoin onnekkaan voittajan Random.org-sivuston kautta. Aika hauskaa klikata ja jännittää, mikä luku tulee näkyviin ja sitten laskea, että kuinka mones tykkääjä on tuo onnekas voittaja.



Tällä kertaa tulos näytti lukua 40. Ja ei muuta kuin laskemaan!

Tadaa, voittaja on:


Onnea Miia! Otan sinuun yhteyttä, että saat leijan kotiin! Mukavia tuulia teille!

perjantai 27. toukokuuta 2016

Päiväkodin hoitotätien lahjat

Tänä keväänä Matildan ja Henrikin opettajille kerätään porukkalahja, mikä on minusta aina kiva juttu opettajankin kannalta. Uskon, että suklaata, kyntilöitä ja kahvikuppeja, niin ihania kuin ne ovatkin, tulee aina iso kasa. Minusta on ihanaa kiittää ihmisiä, jotka vuoden ajan tekevät töitä minun rakkaitteni eteen ja kanssa, joten haluan aina jotenkin kiittää. K-kaupan kassaa en kiitä lahjoin, koska mielestäni on eroa, myydäänkö minulle maitoa vai hoidetaanko ja kasvatetaanko lapsiani tuntikausia viitenä päivänä viikossa. 

Opettajat saavat lahjakortit, mutta en kerro minne, jos he sattuvat lukemaan blogiani. Porukalla on kiva kerätä lahjakortti, jolla lahjan saaja saa nauttia kulttuurista, virkistäytyä tai hankkia jotain, mitä itse haluaa ja tarvitsee, oman maun mukaan. 

Aavan kolmelle päiväkotitädille ostimme kullekin lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan sekä sydämenmuotoisen jalkakylpysuolan. Lahjakortilla hoitajat voivat ostaa yhden tai kaksi pokkaria tai vaikka värityskirjan. Pieni materiaalinen muistaminen ja lämmin halaus, jotka kertovat, että olemme tyytyväisiä lapsen hoitoon. Yritän muistaa myös kyllä pitkin vuotta kiittää kuluneesta päivästä ja hyvistä hetkistä.  

Jos joku haluaa ostaa vaikka 30 euron arvoisen lahjan jokaiselle hoitajalle, opettajalle ja sählyvalmentajalle, niin se toki sopii ja on taatusti ihana juttu saajalle. Minä taas näen asian niin, että tärkeintä on kiittää sanoen ja halaten. Lapsen itsetekemä kortti, jossa lapsi kertoo ajatuksiaan hoitajasta, on varmasti jopa ihanampi lahja kuin monen kympin maljakko.


Aava, 5, taiteili hoitajien kortteihin ampiaiset, kun sattui löytymään niin hauskaa kaksiväristä pahvia. Hän katsoi mallia ampiaisen kuvasta netistä. Eikö tullutkin aika hauskat kortit?

Vielä ehtii liittymään blogin Facebookissa tykkääjäksi! Arvon sunnuntaiaamuna 29.5. kaikkien tykkääjien kesken Vilac Pussileijan. Liity tykkääjäksi tästä.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Lehmät tulivat vihdoinkin!

"Jokohan ne kohta...?" kysyimme pitkin kevättä. "Minä näin siellä traktorin, kyllä oikeasti näin jo!" sanoi lapsi. Vilkuilimme ulos ja katsoimme sääennustetta. Hyvältä näytti ennuste ja toteutunut sääkin, mutta ei, ei kuitenkaan vieläkään.

Lopulta eilen sain viestin naapurissa asuvalta ystävältäni. Se kuului näin:

"Lehmien vesisäiliö tuli just aitaukseen!!!"


Tänään se päivä sitten vihdoinkin koitti: kotikatumme varrella olevalle niitylle tulivat naapurinavetan lehmät! Ne olivat tulleet hitaasti ja jääneet syömään heti ruohoa. Eivät innosta puhkuen vaan arvokkaasti niin kuin rouvien kuuluukin tulla. Ystävä sattui näkemään tuon katumme vuoden parhaan tapahtuman, kun kuuli, miten lähitalon tyttö huusi niin, että kylä raikasi: "Lehmät tulevat!".


Heti, kun pääsin töistä, menin Aavan, ystäväni ja hänen poikansa kanssa katsomaan lehmiä. Emme edes asu maalla vaan ihan muutaman kilometrin päässä Tampereesta, ja silti meillä on lehmiä kotikadulla! Rakastan niitä! Epäilen, että olen ollut edellisessä elämässäni vähintäänkin karjakko (lue teksti Naapurin lehmä viime kesältä vanhasta blogipohjasta)...

Lehmät olivat arkoina toisessa päässä laidunta. Lopulta kaksi lehmää lähti tulemaan meidän luoksemme, eikä meidän riemullamme ollut rajaa! Meidän ihmislehmien. Vasikkamme keskittyivät etsimään voikukkia ja vinkumaan, että mennään jo kotipihaaaaa-aaa-aaan.

Ihan kosketusetäisyydelle emme vielä päässeet, mutta ehkä tässä kesän kuluessa vielä pääsemme.





Etsi kuvasta lehmä. Tai kaksi :)
 A. on vähän huvittunut lehmärakkaudestani, mutta ei sille vain voi mitään. Haluaisin halata lehmiämme ja painaa poskeni lämpimään kylkeen.

Meidän kylällä on kesäisin nyt jo kolmessa paikassa lampaita, ja kylän keskustassa laiduntaa myös ratsastustallin hevoset. Oih, voiko olla hauskempaa pyöräilyretken kohdetta kuin lampaiden aitauksen lähistö, jonka vieressä on myös leikkipuisto? Tiedän todellakin, mitä teemme tänä kesänä usein!



Onko sielläkin eläimiin höpsähtäneitä? Eikö lehmien tulo olekin paras kesän merkki?

tiistai 24. toukokuuta 2016

Saisiko olla jäätelöä? SISÄLTÄÄ ARVONNAN.

Tiedätkö sen tilanteen, kun lapsella enää vain vähän lämpöä tai on meneillään ensimmäinen kuumeeton päivä ja pitäisi levätä, mutta lapsi on täynnä virtaa? Kaikki leikit on jo leikitty ja leffat katseltu. Ulos ei oikein viitsisi mennä, että lapsi olisi varmasti huomenna terve. 

Entäs jos ulkona on lähes 25 astetta lämmintä ja kaikki muut ovat leikkipuistoissa ja rannoilla? Niin tai itse asiassa koulussa, päiväkodissa ja töissä, mutta kuitenkin muualla kuin neljän seinän sisällä kotona... 

Tänään oli niin mahtava ilma, että uskalsin päästää flunssan jälkeen ensimmäistä kuumeetonta päivää viettävän Aavan parvekkeelle. Takapihalle en vielä ennen iltaa päästänyt, että hän ei lähtenyt juoksentelemaan pitkin pihaa. Illalla päästin jo vähän uloskin. 

Levitimme parvekkeelle viltin ja annoin Aavalle yllätyksen, jota olin säästellyt juuri tällaista erikoista hetkeä varten. Tässä tapauksessa täysi kyllästyminen kaikkeen oli sopiva erikoisen hetken määritelmä. 

Kaivoin kaapista puisen Djecon Jäätelökioskin. Aava ryhtyi silmät loistaen tekemään meille tuutteja, joihin sai kuutta erimakuista jäätelöä. Pieni myyjä ilmoitti, että vohvelit ovat sitten vain gluteenittomia tässä kioskissa ja aloitti leikin innosta hihkuen. 

Aika suloinen jäätelökioski ja myyjäkin, vai mitä?



Ei ehkä enää kauan, että naapurinavetan Mansikit tulevat niitylle. Parasta meidän kylällä!

Mitä makua saisi olla? Ne maut lukevat siinä edessä. Kaikkia on, kaikki ovat gluteenittomia.

Okei, mansikka on hyvä valinta!



Pieni toipuja oli hyvin tomera myyjä, joka sai kyllä myytyä minulle ja kuvissa näkyvälle räsynukke-tyttärelleni Veeralle hyvinkin monta tötteröä. Aava itse joutuu lähes aina ottamaan oman jäätelönsä kuppiin, koska gluteenittomia vohveleita löytyy niin harvoin, joten hänelle oli tärkeää, että oli myös kuppivaihtoehto. Sopivat kupit löysimme leveistä kertakäyttömukeista onneksi, joten saimme myös tuon "kuppiin kiitos" -vaihtoehdon.

Jäätelöpalloja oli niin hauska ottaa puisella kauhalla, että minä en saanut myyjän vuoroa ollenkaan. Sain kuitenkin sitten syödä sitä jäätelöä ihan kunnolla! Ennustan, että puisen pakkauksen, iloisten värien ja pieneen käteen sopivan muotoilun vuoksi tämä lelu tulee pysymään leikeissä kauan. Aika näppärä ottaa mukaan vaikka mökille sadepäivän tekemiseksi! 


Veeran suosikki: appelsiinitötterö.

Äiti mä teen sulle vielä yhden tötterön.
Ei kun syö vielä tämäkin!

Kyllä leikkijäätelöitä jaksaa syödä monta, äiti hassu!


Saimme Jäätelökioskin testaukseen entisessä kotikaupungissamme Jyväskylässä olevasta Pienikamarista, jonka kivijalkaliikkeeseen suuntasin lähes aina, kun etsin jollekin syntymäpäivälahjaa. Juttelin Pienikamarin väen kanssa joku aika sitten siitä, miten isossa perheessä saa aika usein olla ostamassa pienille päiväkoti-ikäisille ja kouluikäisille kavereille lahjoja, mutta tuntuu, että halvalla ei saa mitään ja toisaalta että kaikilla on jo kaikkea. 

Pienikamarin väki lähetti meille testaukseen kolme hauskaa kaverilahjaa: Djeco Travel Yhdistä pisteet -tehtäväpohjat, Djecon taikatussit ja Vilac Pussileijan. Aava teki pisteestä pisteeseen -tehtävät hetkessä, koska ne ovat nyt aika kova sana hänelle. Värittäminen vielä jäi vähän kesken, vaikka hän testasikin jo taikatusseja. 










Hetken aikaa tusseilla väritettyämme keksimme niiden idean. Jokaisessa tussissa on erivärinen korkki. Kun väritetyn kohdan päälle värittää pakkauksessa mukana olevalla valkealla tussilla, muuttuu teksti tussin korkin väriseksi! Koululaistenkin piti vähän testailla tusseja koulusta tultuaan. Aika hauskat!

Pussileija on kuulemma ollut nyt aika suosittu lahja vaikka koulukaverille. Leijassa on taskut, joihin tuuli tarttuu, joten leija nousee hienosti. Me emme kuitenkaan avanneet koko pussia, vaikka kovasti teki mieli, koska päätin, että tässä on nyt se lupaamani hauska arvonta! Lupasin aiemmin, että jos saan blogin Facebook-sivulle 300 tykkääjää, järjestän arvonnan. Hip hurraa, tuo määrä on jo kivasti ylittynyt! 

Arvon kaikkien Facebook-tykkääjieni kesken sunnuntaina 29.5. Vilac Pussileijan! Osallistumisaikaa on siis lauantai-iltaan asti! Jos tykkäät jo sivusta, olet automaattisesti arvonnassa mukana. Jos et, liity tykkääjäksi tästä, niin olet mukana! Arvon voittajan painamalla kerran random.org -arvontakonetta sunnuntaiaamuna. Onnea arvontaan!


Postaus on tehty yhteistyössä Pienikamarin kanssa.