Kaksplus.fi

MENU

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Villin päivän pelottava kotimatka

Kävin lasten kanssa lauantaina ystäviemme luona Etelä-Pohjanmaalla. Tutustuin perheen äitiin opiskeluaikoinani jo 16 vuotta sitten, ja siitä asti olemme pitäneet yhteyttä. Yritämme nähdä muutaman kerran vuodessa vuorotellen meillä tai heillä.

Meillä on yhteensä kahdeksan lasta, joten meininki tavatessamme on aina hulvaton. Meni kauan, että joka vuosi tavatessamme oli aina joku uusi mukana, oli se sitten vauva tai koiranpentu. Nyt elämä on tasaantunut, ja ehdimme jo jutella kokonaisia lauseita lasten leikkiessä ympärillämme.

Tapaamisemme ovat niin ihania, että saan niistä hirveästi voimaa. Suurperheenäitiystäväni on lempeä äiti, jolla riittää sydäntä ja aikaa myös ystävien huomaamiseen ja herkkuruualla ruokkimiseen. Lapsille heidän kodissaan vierailu on kuin ihmemaassa käynti. Uusia leluja, iso talo ja suuri piha, jossa on tavallisia keinuja ja hämähäkkikeinu, hiekkalaatikko, liukumäki, leikkimökki ja trampoliini. Vieressä on metsä ja pieni puro sekä oikea itsetehty maja. Pihalla on kaksi pupua häkissä. Kavereita on riittävästi vaikka mihin pihaleikkiin, ja kaiken keskellä juoksentelee kiltti kultainennoutaja.



Aavan vaatteet Travalle, saatu blogin kautta.



Ystäväni asuu perheineen maaseudulla, jossa on luonnollista ulkoilla paljon leikkien ja touhuten. Oli ihan huippua, kun kaikki 3‒15-vuotiaat lapset leikkivät yhdessä peiliä, lennättivät leijoja ja juoksentelivat koiran kanssa. 

Lapset rakastavat vierailuja näiden ystävien luona ja ovat jo lähtöaamuna ihan hiprakassa onnesta. Se hiprakka myös näkyy. Tilanne sisältä: yksi pieni on lähtenyt vessaan kesken ruokailun. Yksi pieni on karannut pöydästä leikkimään. Muutama syö. Ystäväni hakee imurin, koska yhdeltä on pudonnut lasi lattialle ja mennyt tuhanneksi sirpaleeksi. Imuroidessaan hän hätistää innokkaimmat apurit kauemmaksi. Vessaan mennyt tarvitsee kuivat pikkarit, joita odotellessaan hän pyörähtelee keittiössä tyllihameen pyöriessä kuin kabareessa käsivarsien ollessa suorina alhaalla sormien osoittaessa kohti kattoa. "Jutellaan sitten, kun nämä on aikuisia", nauramme taas, mutta ehdimme kuitenkin jutella tälläkin kertaa.

Baarista suurperheeseen


Lähtiessämme kasailin tavaroita ja etsin lapsia. Kaikki ystäväni lapset tulivat ovelle halaamaan. Niin paitsi pienin ei halannut, koska hän karkasi sukkasillaan kirmaamaan pihalle kuin koiranpentu. Etsin tavaroita, komensin lapsia ja luotsasin heitä kohti autoa. Aavalla oli uusi pyöränsä mukana, jolla hän ajoi pihalla olevaa pientä mäkeä alas pakatessani autoa. Kädet olivat ohjaustangossa ja jalat olivat suorina sivuilla. "Jiihaa", hän huusi kovaa nauraen ja hihkuen.

Nauroimme. Ihana tämä meidän porukka! Mistä olemme nämä kaikki saaneet ja tämän elämän, jossa on pyykkivuoria, suklaisia pieniä suita, arjen kiireitä, hiekkaisia eteisiä ja lasten keskenäisiä tappeluita, kun vastahan me iloitsimme elämän isoimpana asiana sitä, että aivan opiskelija-asuntomme vieressä oli baari ja sinne pääsi kävellen?






Yllättävä kotimatka


Lähdimme ajamaan illalla kahden tunnin kotimatkalle, koska emme tällä kertaa ehtineet jäädä yöksi. Katsoin, että bensamittari näytti, että bensaa on 120 km:n matkalle. Päätin tankata heti, kun tulisi huoltoasema vastaan.

Ajoin läpi pikkukylien lähes kinttupolkuja. Eipä näkynyt huoltoasemia. Mittarissa bensamäärä laski laskemistaan. Kun se lopulta näytti enää 39 km:ä, aloin hermostua. Pysäytin tien reunaan ja otin kännykän tutkiakseni navigaattorista, kuinka kaukana on seuraava huoltoasema. Kännykkä, jossa oli 3 prosenttia akkua, kertoi, että huoltoasemalle on 49 km:ä. Ei kiva!

Huomasin kyltin, jossa luki, että johonkin lähikylään on 6 km:ä. Käännyin sinne ja kerroin lapsille, että kohta voi käydä huonosti, mutta lähdetään tutkimaan. Ehkä taksi toisi meille sitten bensaa. Lapset tietysti järkyttyivät...

Ajoin hetken metsätietä bensamäärän laskiessa. Totesimme, että ei tällaisen tien varressa kyllä bensaa ole. Käännyin ja päätin mennä läheisestä mökistä kysymään, että kuinkahan pitkä matka on huoltoasemalle.

Diginatiivi opettaa toista. "Paina sitten tuosta ja sitten tuosta, noin, tuosta, sitten se musiikki kuuluu." "


Talo oli pieni, vanha mökki, joka näytti siltä, että siinä ei ole edes sähköjä. Oli kyllä sähköt, koska sisällä paloi valo. Kello oli tuolloin 21 ja alkoi jo hämärtää. Koputtelin, mutta kukaan ei avannut.

Menin takaisin autoon, jossa lapset istuivat penkeissään kuin pöllöt silmät suurina. Bensamittari näytti 33 km:ä. Käännyimme takaisin kohti isoa tietä. Henrik laittoi paniikkiviestejä kotona olevalle isille, joka tsemppasi, että kyllä tästä vielä selvitään.

En ollut koskaan ajanut niin, että bensamittari näyttäisi alle 30 km:ä, joten olin varma, että kun tuo lukema tulee, sammuu auto samalla tavalla kuin yliväsynyt taapero ruokapöydässä pään kopsahtaessa iltapuurokulhoon. Lukema vaihteli 33:n ja 31:n välillä. Lapset olivat kauhuissaan, vaikka itse yritin vain ajaa hiljaa. Vakuuttelin, että kotiin me kyllä pääsisimme, mutta että tässä voisi kestää... 

Pääsimme lopulta takaisin isolle tiellä. Aika pian ajoimme sen kohdan ohi, jossa pysähdyin ja tunnustin lapsille, että nyt olisi saatava bensaa ja että lähdemme nyt seikkailulle käyttämään viimeiset bensamme... Vain muutama sata metriä ajettuani me näimme sen: kyltin, jossa luki "huoltoasema 500 m". Voi sitä huutoa ja riemua! Jos en olisi pysähtynyt ja kääntynyt, ei olisi tarvinnut kertoa lapsille mitään ja olisin hetkessä päässyt tankkaamaan! Höh!

Kurvasimme huoltoasemalle, jossa lähes suutelin bensatakkia bensamittarin näytettyä jo 29 km:ä. Kun palasin autoon, aloimme nauraa hysteerisesti. Loppumatkamme oli hulvaton!

Murhaaja


Ihmettelimme, että minulle ei avattu siinä mökissä ovea, vaikka pihassa oli asukkaan auto ja talossa paloi valot. Mietimme, että ehkä siellä asui joku mummo, joka kurkki minua verhonraosta ja nähtyään minut, blondin ja heiveröisen naisihmisen, latasi asettaan, työnsi piirongin oven eteen ja soitti Laila-siskolle Keuruulle, että "nyt siellä on joku murhaaja oven takana".

Ystäviemme luona Aava leikki rakenteilla olevassa leikkimökissä, jolloin yksi isoista lapsista hyppäsi mökkiin ikkuna-aukosta sisään huutaen "parkour". Aava kirkui, että kaveri tuli hänen kotiinsa. Henrik nauroi, että minun olisi kannattanut hypätä mummon mökkiin samoin. "Parkouuurrrr" olisin vain huutanut lasien helistessä ympärilläni.

Henrk löysi vanhan kunnon Munamiehen cd-levyn auton hansikaslokerosta, jota sitten onnellisissa autobileissämme popitimme. "Minä eroa on planeetoilla ja kuilla?" kysyi Henrik. "Öööööö...", sanoin. Matilda alkoi heti selittää ja vastaili lisäkysymyksiinkin. Minä ajelin ja lauloin Munamiehen kanssa, että pomppaa, pomp-pomp-paa. Ne sanat osasin, vaikka en avaruusasiota osannutkaan.

Muistimme yhtäkkiä siinä ajaessamme, että tein menomatkalla tapon. En murhaa, mutta tapon. Se oli yksinäinen tielläkulkija, joka tömähti autoani vasten ja lennähti ojaan. Kauhea tilanne, mutta satasen vauhdissa ja ruuhkassa en voinut pysähtyä. Lintu. Lasten väsymysvillissä he maalailivat tuosta taposta sellaisen lenkkeilijäntappotarinan, että nauramme sille vielä kauan.

Ihan kamalaa, mutta emme voineet asialle mitään! Emme iltavillillemme emmekä linnun kohtalolle.

Aava nukahti ja me muu juttelimme ajaessani hämärtyvässä illassa kotiin. Läheltäpititilanne ja kriisistä selviytyminen näköjään yhdistää hienosti, koska juttelimme enemmän ja iloisemmalla fiiliksellä kuin aikoihin. Kuulin lasten mielipiteitä monista asioista.

Sen verran villi päivä oli lauantai, että partiolaisten kirkkopyhän jälkeen emme sunnuntaina tehneet oikeastaan mitään sen suurempaa kuin teimme ruokaa ja saunoimme. Jos ensi viikolla on taas tuttu arki kaikkien kiukkuineen edessä, uskon, että kyseessä on postdraumaattinen stressireaktio lauantain superhassulle ja superjärkyttävälle päivälle. Niinhän sen on oltava.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti