Kaksplus.fi

MENU

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Lapsen synttärit ilman stressiä

Tänään oli vihdoikin se päivä. Kolmas kerta toden sanoi. Vihdoin Aava oli tervehtynyt flunssastaan ja saimme pidettyä hänelle 5-vuotissynttärijuhlat kolmannella yrityksellä. Hän on todella jo viisivuotias (lue)!

Rakastan juhlien järjestelyä. Minusta hyvät juhlat ovat aina mielummin överit kuin vajarit. Tarjoilu: paljon, monimutkaista ja haastavia juttuja. Koristelu: tietty teema viimeisen päälle. Siivous: mielellään myös kaapit ja laatikot siisteiksi.

Mieheni sanoin semmoisestahan voi tulla ihan hulluksi. Nii-iin, kyllä. Tai ainakin ennen h-hetkeä pikkuisen stressaantuneeksi. Mutta kun rakastan juhlia ja niiden järjestelyä!



Aavan sairastuminen vei meidän juhlat sellaiseen rakoon, johon liittyi vanhempieni vierailu Itä-Suomesta samalla viikolla, jolloin oli myös paljon töitä ja koko ajan lähestyvään matkaamme valmistautuminen. Halusin viettää jokaisen vapaan hetken vanhempieni kanssa.

Yhtäkkiä päätin, että tarpeeksi hyvä on täydellinen. Halusin tehdä kakun, koska itselläni on syntymäpäivä huomenna. Siksi tein kakun, ja myös siksi, että rakastan leipomista. Kakun lisäksi ostin sipsejä, keksejä, karkkia, jäätelöpuikkoja ja kasviksia. Yleensä leivon paljon ja monenlaista, mutta nyt päätinkin ottaa rennosti juhlat.

En siivonnut kaappeja enkä laatikoita. Makuuhuoneemme on täynnä matkalaukkuja ja vaatekasoja, joihin tartun huomenna. Ratkaisin ongelman sulkemalla makuuhuoneen oven. En imuroinut siksi, että ehkä täytyy ja että juhlien takia on tapana.

Pyysin isoilta sisaruksilta ohjelmaa. Matilda lupasi jäjestää tarinallisen seikkailuradan alakertaan ja maalata kasvomaalauksia. Henrik lupasi järjestää pikkuautokisan autoradallaan. Aava lietsoi itseään hurmostilaan ystäviään odotellessaan.



Talo täyttyi prinsessoista, joiden lisäksi saimme kylään hämähäkin, jääkiekkoilijan ja Cars-miehen. Kuten aina juhlissamme, lapset istuivat rinkiin ja pyörittivät vuorotellen pulloa. Se, ketä pullo osoitti, ojensi lahjansa, jonka Aava avasi innosta täristen. Hän sai sylinsä täyteen ihania prinsessatavaroita. Voi onnea!

Sisarusten ohjelmat olivat big success. Lapset hiipivät, tekivät kuperkeikkoja, hyppivät tyynykivillä ja ryömivät sängyn alla. Kyseessä oli kadonneen kissanpennun mysteeri. Löytyihän se lopulta. Jengi istui hiljaa sohvalla ja kuljetti pientä pehmolelua sylistä syliin silittäen sitä hiljaa. Uskomaton tunnelma! Tyttärestäni tulisi loistava opettaja tai päiväkodin täti!

Aava aloitti juhlat violetissa mekossa, vaihtoi kohta vaaleanpunaiseen ja päätti juhlat siniseen asuun. Kunnon gaalapukeutumisen hengessä siis!





Herkkuja oli juuri sopivasti, ja kakkua jäi hakeville vanhemmillekin. Kun juhlat olivat loppuneet ja sokerihumalassa hihittelevät, suklaanassuiset pikkutyypit lähteneet kotiin, näytti kotimme juuri siltä, miltä sen pitääkin näyttää onnistuneen juhlan jälkeen. Kun joka paikka on täynnä leluja ja keittiö täynnä tiskivuoria, tietää, että kotona on ollut elämää ja hyvää arkea. Tuli mieleen aikaisempi tarinani onnellisesta elämästä, lue sekin!

Hyvät bileet, ikionnellinen pikkuinen. Kiitos ystäville, että tulitte juhlimaan!

Ps. Minä ja Aava olemme mukana äänestyksessä, jonka voittajapari kuvataan Kaksplussan kesäkuun lehden kanteen! Olisi ihan huippusynttärilahja meille päästä studiokuvaukseen. Äänestysaikaa on vielä viikko jäljellä. Äänestykseen pääsee tästä linkistä. Kiitos tuhannesti meitä jo äänestäneille, olette ihania! 




 Pöydän alla luola, josta kissanpentu löytyi. Serpentiiniä, epämääräisiä lelukasoja. Aloitettuja ja keskenjääneitä leikkejä. Patja, joka oli juoksuhiekkaa, jossa täytyi edetä ryömien.





keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Lapseni kauniit kasvot

Kun aloitin bloggaamisen, päätin vain, että aloitan bloggaamisen. Sitten päätin, että kirjoitan lapsista heidän toisilla nimillään, koska koin, että minulla ei ole oikeutta päättää lasten puolesta heidän julkisuudestaan. Sitten päätin kuvata heitä vain takaapäin.

Päätin kirjoittaa asioista, jotka naurattavat minua. Olen kirjoittanut lastenvaatekutsujen hurmoksesta, vanhempailloissa äitiyden roolista ja kasvojen menettämisestä, taaperon kanssa Prismassa vessassa käymisestä (hulvatonta), naapurin äidin hurjasta arjesta irtautumisesta, mihin liittyi pulkkamäki ja lapsen villistä hihkaisusta kassajonossa. Kerran meiltä löytyi vieraat pikkuhousut keskeltä lattiaa!

Kirjoitin joskus myös Kaija Koo -faniudestani. Supernaiset lentävät yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen korkkarit jalassaan, koska välillä äitien on vain laitettava korkkarit kattoon. Älkää unohtako sitä naiset!



Olen kirjoittanut siitä, miten rakastan lapsiani niin paljon, että sattuu. Olen kirjoittanut, miten katson yöllä vauvaa silmiin, miten minun arkeni on kolmen lapsuus, miten nämä hetket ovat kaikki kaikessa.

Olen kirjoittanut kohta pihapiiriimme tulevista lehmistä, hetkestä rannalla äitiporukalla skumppalasit kädessä, äitien illasta ulkona ja siitä, että en kaipaa enää vauvaa. 




Kansikuvaäänestys!


Saimme upean mahdollisuuden osallistua äänestykseen, jossa yksi bloggaava äiti-lapsi-pari pääsee Kaksplussan kanteen. Voi miten me tykkäisimme prinsessapäivästä studiolla! Hän, joka täytti juuri viisi ja minä, joka täytän nyt iän, joka toi minulle kriisin. Olemme iloisia jokaisesta äänestä, jonka saamme! Kuulin, että äänestää voi villin lännen tyyliin klikkaava sormi aseenaan. Äänestäkää, jos tykkäätte meistä, mutta ennen kuin äänestätte, lukekaa, miten huippuja blogikavereita meillä on! Ihania äitejä, huippuporukka! Bloggaajiin pääsee tutustumaan ja äänestämään suosikkiaan tästä.

Äänestyksen vuoksi minä päätin näyttää teille lapseni kauniit kasvot. Katsokaa, miten ihana hän on. Hän uhmaa ja kiukkuaa, mutta myös rakastaa rajusti. Rakkaanrasittavanihana Aava Aavanen.



 

Tervetuloa uudet!


Olemme saaneet Kaksplussaan valtavasti uusia blogeja. Tervetuloa mukaan! Itse olen jonkinlaisessa tienristeyksessä. Minulla ei ole vauvaa eikä taaperoa. Sain juuri käteeni paperin, jossa kerrottiin yläkoululaisten vanhempainillasta. Pysäyttävää! Pohdin, mitä kirjoittaisin jatkossa blogiini. Kilpailu lukijoista on todella kova. Niin tai näin, lukijoille blogia kirjoitetaan, ja minä tykkään teistä ja jokaisesta kommentista, tykkäyksestä Facebookissa ja Instagramissa. Toukokuun puolella tulossa muuten Fb-sivulle lupaamani arvonta!

Olen pohtinut lasteni yksityisyyttä: Aavan sairautta ja lasten yksityisyyttä blogimaailmassa. Minä en nyt enää tiedä, miten kannattaisi kirjoittaa ja mitä kannattaisi kertoa ja näyttää. Vaikeaa!

Mistä haluaisitte lukea? Mitä haluaisitte nähdä? Kevät vie meitä ulkoilemaan eikä aikaa työpäivän jälkeen oikein olisi istua koneelle, mutta hei, onhan yöt :). Istun, jos haluatte lukea. Minä haluaisin kyllä kirjoittaa. Luetteko? Jokainen kommentti ilahduttaa todella, todella paljon ja tuo tunteen, että kannattaa istua alas ja kirjoittaa.

Kiva, että luet.







sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Viisivuotias

"Pienoiset kädet, suu ihan suppu, syntynyt uusi on ruusunnuppu. Hän täydelliseltä näyttää, sydämemme rakkaudella täyttää. Häntä me odotimme: tyttö, rv 42+0."

Elämän hienoimpiin viesteihin kuuluvat viestit, joita kirjoitetaan synnyttäneiden osastolta sitten, kun tulee yhtäkkiä hiljainen hetki kaiken sen keskellä. Epätodellinen hetki, jollaista ei monta kertaa pääse kokemaan. Ihmetellä katsetta ja viisautta vastasyntyneen (tällaisestä tunnelmasta lisää tässä).

Tänään hän on viisivuotias. Hän on odottanut päivää, jolloin hän on "koko käden" Aava. Enää ei tarvitse taivuttaa sormia alas, kun ikä on vihdoin kokonaisen käden verran!

Hän voitti, enkä edes yrittänyt antaa hänen voittaa. Yritin voittaa! Onhan noissa pinoissa vähän eroa...


Hän nousi aamulla seisomaan, rykäisi ja näytti kädellään mahaansa. "Kun olin kolme, olin tähän." Sitten hän näytti otsaansa. "Kun olin neljä, olin tähän." Sitten hän hipaisi päälakeaan. Silmät loistivat kuin kakkukynttilät. "Ja nyt viisi."

Hän kertoi samaan syssyyn, että viisivuotiaat hallitsevat vessa-asiat ja vievät tavarat paikoilleen. Hyvä, olen siitä kiitollinen.

Laitoimme varpaisiin kynsilakkaa, pinkkiä tietysti. Hän alkoi yhtäkkiä nauraa. "Viisivuotiailla on niin isot varpaatkin!"

"Äiti huomasin, että yhdestä puuttuu. En enää näytä hyvältä! Voitaisiinko huomenna korjata?" Tietenkin, ehdottomasti! Jos muistan. Ja ehdin. Yritän...

Hän sai vanhemmilta lahjaksi taikahiekkaa, leijan ja pienen pehmokissan, jolla oli kantokoppa. Hän poimi lahjoja pussista ja lauloi mukana sitä laulua, joka pitää laulaa, jos lahja on pussissa. "Kuka saa lahjapussiin kurkistaa..." Hän oli niin onnellinen kaikista lahjoistaan, kiitti, nauroi ja katseli perhettä ympärillään. Veli antoi partioleirillä tekemänsä korun ja saippuakuplia ja sisko tarroja, sen lähes ainoan kaupoista löytyvän gluteenittoman suklaapatukan ja pillejä, koska pikkusisko tykkää pilleistä.

Hän on niin huumorintajuinen ja hauska ihminen! Hän tarkkailee meitä hiljaa leikkiensä keskeltä, ja kun vähiten odotamme, sanoo jonkun nasevan kommentin, joka kertoo hänen olevan täydellisesti tilanteen tasalla. Hän pilkkaa muita rakastavalla ja humoristisella tavalla ja toistelee perheen fraaseja. Kun kaikki muut sanovat eräästä jenkkisarjasta perheeseemme jäänyttä ihastelevaa hokemaa "Oh, it´s amazing", sanoo hän oikeassa yhteydessä oikealla äänensävyllä "oo, itsa maissi".

Kissat, niitä hän haalii nyt pehmoina ja aikuisena oikeina.


Hänelle jää helposti mieleen hokemat, laulut ja puhetavat. Hän kuulee aika usein suomipopia ja osaakin tietysti laulaa lähes kaikki biisit, mitä Suomipopin radiokanavalta tulee. Loistava muisti yhdistettynä loistavaan tilannetajuun ja sanavarastoon on yhdistelmä, joka saa aikuiset nauramaan. Sekös häntä suututtaa. Ei vaan voi olla nauramatta, kun toinen sanoo suurin, surullisin silmin ihan puhuen, että "kun mua päiväkodissa sattuu, mun sydämessä veitset kääntyy". Tai jos joku sanoo, että "voisin siivota", kysyy hän ihan vakavissaan, että "mut kenen takia?"

Ymmärrätte varmaan, mitä hän laulaa keinuessa? "Keinu keinuni korkealle, nythän on juhannusilta" tai "Keinumme näin, pilviä päin, keinumme korkeuksiin?" Joo ei. "Keinutaan, eteen ja taa-a, en haluu lopettaa-aa..."

Toki hän laulaa myös lastenlauluja. Tämän hetken suosikki on Täti Monika, koska peppu. Kerran hän testasi reaktioitani istuessaan autossa turvaistuimessa. Hän luetteli ihan vakavana osaamiaan vessasanoja ja testasi, koska ärähdän. "Pippeli. Pylly. Peppu." Ajelin hiljaa. "Pylsä. Kakka. Pissa. Takapuoli." En reagoinut, ajattelin, että huutelu loppuu, kun en kommentoi. Sitten se tuli, ärrää reippaasti sorauttaen: "berrrrrberiosasto." Repesin, mutta auto pysyi tiellä. Lapsi innostui, alkoi huudella listaa alusta kovemmalla äänellä. Minä toruin, mutta en voinut naurulleni mitään. Olenkin odottanut, koska kuulen, että hän on pyytänyt tätejä pyyhkimään berberiosastoa. Hyvä hänellä on kasvaa isompien sisarusten jaloissa, oppii heti oikeat termit.



Hän rakastaa kaikkia ja kertoo sen koko ajan. Pienet kädet takertuvat erityisesti isoveljen kaulaan, jonka ikään kuuluu moisesta kiusaantua. Huulet törröllä hän ahdistelee veljeään päivästä toiseen. Hän vakuuttaa rakkauttaan ja on oikea sylikissa.

Hän on myös aikamoinen tinttarella, Pikku Myy ja Peppi. Kädet lennähtävät hetkessä puuskaan, kun asiat eivät suju. Hän polkee jalkaa, kiljuu ja raivoaa. Kaupparaivarit onnistuvat yhä ihan hienosti sekä päiväkodin pihalle heittäytyminen. Hän ei ole enää pieni, mutta ei vielä isokaan, ja se jos mikä on hankalaa! Hän ei voi hyväksyä sitä, että on pikkusisko, kun on kuitenkin jo iso! Hän haluaa saada kaiken ja osata kaiken, mutta vetoaa myös usein siihen, että on niin pieni, että hänen ei tarvitse eikä hän sitä paitsi edes osaa! Ei ainakaan siivota lelujaan.

Tähkäpää, prinsessa, Elsa, you name it. Mieluiten mikä muu tahansa kuin Aava, jolla häntä kotona toisinaan kutsutaan. Sehän on nimirimpsun toinen nimi, mutta se hän ei ainakaan halua olla. Teidän korkeutennekin on parempi.


Hän on taitava pyöräilijä, piirtäjä, laulaja, leikkijä ja tanssija. Hän treenaa äänteitä ja lukemista erityisesti Ekapelillä. Hän rakastaa ystäviään, ulkoilua, hiekkalaatikkoa ja uimista.

Hän ei halua lapsia, koska ajatus synnyttämisestä on jostain tullut hänen päähänsä. Sen sijaan hän haluaa paljon kissoja ja koiria, ja työkseen hän aikoo perustaa eläinhoitolan. Hän avioituu naapurin Samuelin kanssa, mikä nyt näin blogitekstin välityksellä hänen äidilleen tässä tiedotetaan.

Hän kasvattaa Tähkäpään hiuksia ja itkee sekunnin sadasosassa, kun puhe kääntyy kampaajan saksiin. Pitää olla Tähkäpää! Hiusten pituus lähestyy jo lanteita, eikä harjaus ole helppoa. "Harja vai sakset", on joka-aamuinen kysymys. Hän valitsee toistaiseksi harjan. Sitten, kun pituus lähestyy jo peppua, on syytä pitää aiheesta uusi perhepalaveri. Hetki on siihen vielä onneksi aikaa!

Kuninkaallinen välipala: banaanijugurttia.
 
Mikä tärkeintä: hän on prinsessa! Vaikka hänellä tänäänkin oli lämpöä lähes 39 astetta, pukeutui hän silti prinsessaksi. Yöpuku alla, prinsessamekko päällä. Koska olen läpikäynyt jo yhden matkan prinsessan äitiydestä teinin äitiydeksi, tiedän, että tuo vaihe menee ohi. Siksipä hän saa pukeutua prinsessaksi aina, ainakin kotona. Löysin netin uumenista vanhan kolumnini Keskisuomalaisesta, jossa kirjoitin ajasta, kun esikoinen oli prinsessa. Sen voi lukea tästä. Yhtäläisyyksiä siskoilla on hyvin paljon!

Vaan onhan se mielettömän hienoa, että yksi perheenjäsen kulkee prinsessamekossa, kruunussa ja korkkareissa, kun muut ovat farkuissa, harmaissa paidoissa ja pieruverkkareissa! Elämässä pitää olla särmää!

Voittajan on helppo hymyillä.


Viisivuotias! Vielä ihana kokonainen päiväkotivuosi ennen eskaria, joka meillä on koulussa. Lähellä on kenties uimaan ja lukemaan oppiminen. Uskaltaa jo ulkoilla omalla pihalla, mutta ei vielä saa lähteä yksin minnekään. Äärettömän fiksu, mutta rakkaanraivostuttavanuhmaikäinen. Haliteltava, kutiteltava ja pusuteltava. Kaukana koulumaailma, kaukana teini-ikä, mutta mukavan kaukana jo vauvaikä vaippoineen, yöitkuineen, soseruokineen, rattaineen ja syöttötuoleineen.

Ihan vasta kainalossa synnyttäneiden osastolla, nyt jo kerrossängyn yläpedillä, josta viikonloppuaamuisin hipsii katselemaan lastenohjelmia muiden vielä hetken nukkuessa.

Kädet puuskaan ja kruunu päähän! Meidän aarre. Meidän pikkukissa. Koko käden tyttö.


Ps. Minua ja Aavaa voi käydä äänestämässä kesäkuun Kaksplus-lehden kansikuvaan. Me haluttaisi ihana prinsessapäivä :) Äänestyslinkki tässä. Tutustu myös meidän bloggaajakollegoihin.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Tavallinen perjantai kuvina

Perjantaiaamuna A. lähti aikaisin töihin, kuten tavallista. Minä ja Aava menimme myöhemmin töihin ja päiväkotiin, koska minulla oli koulutuspäivä. Isot koululaiset toimivat meillä omatoimisesti aamuisin aina heräämisestä aamupalaan ja koulun lähtöön, joten keskityin taas minun ja Aavan lähtöön.


Sain kainalooni sänkyyn unisen tytön. Hetken aikaa halailtuamme lähdimme suihkuun. Aavaa harmitti, että ei ehtinyt ammeeseen, joka hänellä yhä on. Aamuisin ei vaan ehdi mitään ammeleikkejä, vaikka menisikin myöhempään hoitoon.

Aava söi aamupalan ja minä meikkailin. Huomasin, että yksi Oriflamen tuoksuni oli haihtunut tai kuivunut. Harmi! En ollutkaan käyttänyt sitä aikoihin. Vessassa oli ruuhkaa, kun kolme naista laittautui tai oli laitettavana.




Vein Aavan päiväkotiin. Veimme mukana karkkeja ja vadelmamuffineja, koska päiväkodissa oli tarkoitus juhlia Aavan viikonloppuna olevia 5-vuotissynttäreitä. Jännä päivä siis edessä! Koulutuksessa oli aamupala, joten siltäkin osin luksuspäivä! Älyttömän hyviä gluteenittomia kääretorttuja oli lounaalla: taikinassa vain perunajauhoja ja maissitärkkelystä jauhoina.

Lounastauolla kävin kahden työkaverin kanssa pienellä kävelyllä upeassa auringonpaisteessa.






Töiden jälkeen hain Aavan ja kävin ruokaostoksilla. Kävin katsomassa Tokmannilla takkia, jollaisen näin työkaverilla. Takissa ei kuitenkaan ollut minun kokoa, joten ostin vain Frozen-lautasia Aavan juhliin.

Kotona Henrik valmistautui lähtemään partioleirille. A. oli jo ehtinyt aloittaa ruuanlaiton. Söimme kanafileitä, perunaa ja vihersalaattia. Vein Henrikin leirille, jossa joukko sudenpentuja valmistautui olemaan vuorokauden metsässä. Leiri alkoi tietysti kunnon sateessa... Reippaita lapsia ja aikuisia!







Totesin kotona, että kiireisen ja työntäyteisen viikon jälkeen meillä on kauhea kaaos. Vaatteita, Aku Ankkoja ja postia kaikkialla. Kuvasin ehkä ainoa siistin nurkkauksemme. Katselimme hetken lastenohjelmia.




Aloin pestä pyykkiä ja taitella kuivia. Aava tuli seurakseni kylppäriin taikahiekkansa kanssa.

Aava taitteli kanssani muutaman kuivan lakanan, minkä jälkeen hän katseli koneelta valokuvia, joissa hän oli 2-vuotias. Onneksi on kuvia! Kesken kuvien katselun tuli sormesta vähän verta kynsinauhan pureskelun takia, mikä tietysti järkytti. Onneksi prinsessalaastari auttoi.



Aavan rakkaista pupuista voi lukea tästä.




Laitoimme A:n kanssa Aavalle iltapalaa, A. pesi Aavan hampaat ja minä luin iltasadun. Aavan mentyä nukkumaan söimme kolmestaan iltapalaa. Harvinaista, että meitä oli vain minä, A. ja Matilda. Jännä ajatella, että jos emme olisi saaneet Matildalle sisaruksia, olisi vain me kolme. Vain yksi 13 vuotta täyttävä lapsi. Kummallinen ajatus.

Levitimme alakerran työhuoneen sohvan, otimme vähän karkkia ja etsimme Netflixistä komediaa. Valitsimme leffan nimeltä Focus. Eihän se sitten mikään komedia ollutkaan, kiitos vain huijauksesta, mutta ihan ok oli. Tärkeintä oli tehdä jotain kolmestaan.



Ehkä pysäyttävintä on tällaisissa valokuvausjutuissa huomata, että pieni kulkee perässä koko päivän, mutta isoja täytyy etsiä omien huoneiden kätköistä tai kavereiden luota. Ihan luonnollista toki, mutta välillä on vain järjestettävä elokuvailtoja, että saa kaikki lähelleen. Meillä tosin syödään joka päivä päivällinen viidestään, jolloin jokaiselta kysytään päivän kuulumiset.

Kuvaa sinäkin teidän päivä ihan vain omaksi iloksesi! Jos bloggaat, tee samanlainen postaus ja linkitä tämän tekstin kommenttikenttään postauksesi. Olisi kiva nähdä! 

Mukavaa viikonloppua! Meillä edessä pihatalkoot, Aavan juhlien järjestelyä ja pakkailuja. Lähdemme viikon päästä Kreetalle, ihan parasta! 

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Rintojen korjausleikkaus - luonnotontako?

Kaksplussan blogiverkoston bloggaajakollega Jenni Hutimeni-blogista kirjoitti juuri olevansa tyytymätön "kolmenlapsenäidinrintoihin". Hän kirjoitti varanneensa juuri ajan rintojenkorjausleikkaukseen. Jennin mukaan rintaimplantit yhdistetään edelleen liian usein luonnottoman suuren rintavarustuksen omaaviin kohujulkkiksiin ja aikuisviihdetähtiin ja nimenomaan siihen, että rinnat suurennetaan, ei että ne korjataan. Tämän vuoksi monille tuollainen "pornoon liittyvä" leikkaus on järkyttävä ajatus.

Jennin kirjoitus synnytti odotetusti kommentteja puolesta ja vastaan. Ei tullut mitään someraivoa, mutta kuitenkin kommentteja pinnallisuudesta.

Jennin tekstin luettuani ja kauhistelevia kommentteja silmäiltyäni jäin pohtimaan, että en tiedä, mitä tarkoittaa luonnollisuus. Moni sanoo, että on luonnotonta korjata rinnat. Jos rinnat ovat ensin vaikka kokoa C ja sitten lasten jälkeen AA, niin näkyyhän niissä selkeästi se onni, mitä elämä on tuonut, mutta eihän ole mikään ihme, jos peilikuva on vieras.

Vaan eihän äidin tarvitse enää olla nainen. Riittää, että näyttää samalta kuin juuri synnyttäneenä huojuttuaan sairaalan käytävillä turvonneena ja väsyneenä verkkoalushousuissa ja paljaat rinnat vaaleanpunaisen paidan alla heiluen. Äiti on äiti.



Monien mielestä rintaimplantit ovat luonnottomat. Mitä sitten tarkoittaa luonnollisuus? Että meidän täytyy olla sellaisia, millaisiksi Luoja on meidät luonut? Oikeastiko? Ravinto, liikunta, uni, elinolosuhteet, kasvu, ympäristö ja perimä ja moni muu muokkaavat meitä koko ajan. Siihenkö ei saa kuitenkaan mitenkään puuttua?

Ajatellaan vaikka hiuksia. Minulla on maantienväriset hiukset, mutta olen puuttunut peliin ja värjännyt niitä lähes kaikilla väreillä mustan ja vihreän välillä. Hiukseni ovat kiharat, mutta suoristan ne. Hiuksia täytyy leikata. Miesten täytyy leikata myös partaa. Onko luonnotonta värjätä musta tukka, jos se on oikeasti vaalea?

Minä meikkaan, koska ripseni ovat valkeat ja koska minulla on huono iho. Ajelen kainalo- ja säärikarvat todellakin. Onko luonnotonta laihduttaa tai muokata vartaloa salitreenillä?

Ymmärrän, että on hyvin luonnotonta, että minulla on tatuointeja. Sehän on tietenkin ihan ylimääräistä, ei se kuuluisi ihoon.


Kirjoitin juuri, että olen iässä, jolloin silmäpussit ovat isommat kuin rinnassa roikkuvat nahkapussit. Lapset ovat ryystäneet tissini tyhjiksi ja laihdutus viimeistellyt kokonaisuuden. Ehkä too much information, mutta minun tissejäni ei juurikaan voi puristella. Napakan pinsettiotteen niistä sentään vielä saa. (Okei, ehkä vähän väritin, mutta get the point?)

Imetys vei rintani, mutta te ette sitä näe, koska huijaan! Minun tissini ovat kiinni rintsikoissa. Otan tissit pois urheillessani, saunoessani ja nukkuessani. En siis ole suurimman osan päivästä luonnollinen. Jos ottaisin silikonit, ette huomaisi eroa, jos ottaisin maltilliset kannut. Huomaisitte ehkä vain, jos kävisitte kanssani vaikka kylpylässä. Katsoisitte, että jestas sentään, siinäpä vasta lähes-nelikymppisellä rouvalla terhakat kaksoset! Jos siis kehtaisitte tuijottaa. Ja kehtaisittehan te. Olisitte ehkä kateellisia. Vaan eivät ne ole terhakat.

Mitenkäs hiustenpidennys, irtoripset tai geelikynnet? Minä en ole kokeillut mitään niistä, mutta voisin kuvitella ottavani irtoripset.

Pyllyä voi nostaa ja mahaa litistää alushousuilla. Se ei ole luonnollista, jos pylly ja maha eivät ole oikeasti sellaisia. Luonnollista on antaa makkaroiden lysähtää paikoilleen, luonnotonta korjata niitä leikkauksella tai salitreenillä. Näinkö on?

Kuinka luonnollista on huomata olevansa homo- tai transseksuaalinen? Siihen minulla on mielipide: hyvin luonnollista! Miten kukaan toinen ihminen voi tulla ulkopuolelta sanomaan toiselle, että sinun tapasi elää on luonnotonta? Mitä ihmettä? Wtf?


Minä olen käynyt yhdessä kauneusleikkauksessa. Näin hyvin laseilla ja piilareilla, mutta vihasin niitä kumpaakin. Vihasin ulkonäköäni lasit päässä, joten kävin kauneusleikkauksessa korjaamassa näköni. Vai oliko se kuitenkin hyväksytty leikkaus, ei paheksuttu kauneusleikkaus? Minähän korjasin (ulko)näköni, vaikka olisin pärjännyt lasit päässäkin.

Olen myös poistattanut kaulastani viisi luomea, koska ne olivat rumia. Ei luonnollista!

Onko rintasyövän myötä rintansa poistamaan joutuneen rinnankorjausleikkaus luonnollinen vai turhamainen leikkaus? Joku sanoi, että kun tartutaan kirurgin veitseen, on kyseessä paheksuttava ja turhamainen leikkaus. Ainako?

En halua ajatella, että kaikki kauneuteen, hygieniaan ja ulkonäköön liittyvä on turhamaista ja pinnallista. Minusta se on osa puhtautta, siisteyttä ja läheisen kunnioittamista. Rintojen koko ei tietenkään liity siihen, miten ihmiset sinuun suhtautuvat, mutta miten korjausleikkaus olisi keneltäkään pois? Mikä siinä pelottaa ulkopuolisia toisen mahdollisesti saamien komplikaatioiden lisäksi?

Minä vain tässä nyt pohdin oltuani tänään töissä kymmenen tuntia. Ei minulla ole vastauksia, onko teillä? Ajattelen vain, että onhan itsestä pidettävä huolta. Jos hyvä olo ja hyvä itsetunto tulee kauneudesta, oli se sitten kaunis kampaus, parranajo, usealla kukkahattutätirouvallakin oleva lävistys korvanlehdissä, korjatut rinnat tai hoikentavat sukkahousut, niin miksi jotkut vetävät siitä herneet nenään?

Eihän metsääkään jätetä hoitamatta rehottamaan.

Mitä olet mieltä? Missä menee luonnollisuuden ja luonnottomuuden raja? Mikä on feikkiä, mikä normaalia elämää?

PS. Lupasin arvonnan, kun saan Facebookiin 300 tykkääjää täyteen. Vielä puuttuu muutama :)