Kaksplus.fi

MENU

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Isovanhemmat 400 km:n päässä

Matkustimme eilen mummolaan Itä-Suomeen kotoa Pirkanmaalta. Lähdimme matkaan kello 15.15. Pysähdyimme puoleksi tunniksi ja jatkoimme sitten matkaa. Olimme perillä lähempänä meitä olevassa mummolassamme kello 20.05. Kauempaan mummolaan olisi matkustettu vielä puoli tuntia lisää.

Sellainen on meidän mummolamatka ollut nyt pian pari vuotta. Aiemmin mummoloihin oli vain kolmen tunnin matka, joten vierailulla pystyi käymään viikonlopun ajankin. Nykyään niin lyhyitä reissuja emme tee mielellämme.

Tykkään automatkoista, ja noin niin kuin pääasiassa meillä on autossa hulvaton fiilis. Popitamme täysillä Spotifystä Antti Tuiskua, Risto Räppääjää, Elastista ja Kaija Koota ja lähellä Itä-Suomea väännämme radiosta nappulat kaakkoon kunnon kotiseutumusiikilla, jota tulee Järviradiosta. Sellaista 60-luvun Suomi-nostalgiaa niin kuin Katri Helenan laulavia puhelinlankoja.

Kiitos teknologian, myös pimeässä on helppoa matkustaa. Ei ole mikään paha juttu, jos lapset voivat katsoa pilkkopimeässä jonkun leffan tai pelata kännykkäpelejä. Haluavathan aikuisetkin niin tehdä, jos ei ole oma ajovuoro.

Perillä mummoloissa isovanhemmat hemmottelevat meidät pilalle hyvällä ruualla, valmiiksi laitetuilla sängyillä ja jakamattomalla huomiolla. Mummolareissu on meille kuin kesäleiri tai ulkomaan-matka: huoletonta lomailua tutussa ja rakkaassa maisemassa, siskonpetejä, myöhään istuttuja iltoja, yhteisiä leikkipuistoreissuja ja koko mummola täyteen levitettyjä leluja.


Lapset mummolle kauppareissun ajaksi



Muistan hämmästyneeni valtavasti, kun Matildan ollessa 4-vuotias ja Henrikin 1,5-vuotias kuulin, että tutut veivät samanikäiset lapset mummolaan hoitoon vanhempien mennessä Prismaan. Lapset menivät mummolaan kauppareissun ajaksi! 

Joissain perheissä lasten sairastuttua kutsutaan apuun mummo. Isoisä hakee lapsia harrastuksista ja isoäiti tulee auttamaan ikkunoiden pesussa. Lapset menevät silloin tällöin mummolaan viikonlopuksi ja vanhemmilla on ihan omaa aikaa kotona. Mummo käy lasten kanssa shoppailemassa ja ukki tulee ohimennessään vaihtamaan palaneet lamput.


Meitä ei auta arjessa kukaan. Koskaan emme ole saaneet mistään apua, mutta emme ole osanneet sitä kaivatakaan. Minä ja mieheni olemme tiivis kaksikko, ja hoidamme hyvässä yhteisymmärryksessä osakeyhtiö Perhe ab:n. Hoidamme sairastuneen lapsen vuorotellen. Käymme yksin ja tai ystäviemme kanssa urheilemassa, elokuvissa tai shoppailemassa toisen jäädessä lasten kanssa kotiin. Kumpikaan ei kyseenalaista toisen menoja. Olemme läheisiä koko porukka, ja vietämme suurimman osan vapaa-ajasta kaikki viisi yhdessä.

Koska olemme aina olleet kaukana sukulaisistamme, olemme etsineet ympärillemme ystäviä ja onneksemme löytäneet niitä. Koen, että meillä on Pirkanmaallakin useita ystäviä, joille voimme soittaa keskellä yötäkin tarpeen vaatiessa. Kun A. on työmatkalla ja minulla on iltatöitä, rientävät ystävät apuun. Meitä siis kuitenkin auttaa näissä tilanteissa moni: korvaamattomat ystävät.

Ainoa, mistä joudumme joustamaan asuessamme kaukana omista vanhemmistamme, on parisuhdeaika. On iso kynnys pyytää jotakin ystävää ottamaan kolme lasta hoitoon ilta-aikaan, saati yöksi. Joskus otamme lapsenvahdin, mutta jos suunnitelmassa on käydä vaikka syömässä ja elokuvissa, tulee illalle lapsenvahtikuluineen paljon hintaa.


Isovanhemmat ovat kultaa 



Meillä on kuitenkin Itä-Suomessa kaksi paikkaa, joissa meitä rakastetaan ja jonne olemme aina tervetulleita. Olemme myös päässeet lapsiperheaikanamme kaksi kertaa viikoksi kahdestaan matkalle: ensin Niilin-risteilylle ja sitten Italiaan. Lapsilla ja isovanhemmilla oli tuolloin hauskaa yhdessä. Tarvittaessa isovanhemmat rientävät apuun saatuamme vaikka kutsun vain aikuisille tarkoitettuihin häihin, jos tuntikausien matka suinkin onnistuu.

Tapaamisemme mummoloissa ovat ihania ja intensiivisiä ja todellisia irtiottoja arjesta. Kaikilla ei ole läheiset välit lasten isovanhempiin. Joillain ei ole isovanhempia ollenkaan. Olen onnellinen meidän tilanteestamme: isovanhempamme ovat kultaa.

Whatsapp pitää rakkaat yhtä lähellä kuin asuisimme samassa kylässä. Isovanhemmat tietävät lasten koetulokset ja näkevät kuvat piirrustuksista, haavoista sormissa ja lähteneistä hampaista. Me näemme kesämökillä tehdyt remontit ja kuulemme kotiseudun uutiset.








Välillä tuntuu kuitenkin ihan kauhealta, että emme voi jakaa arkea. Isovanhemmat eivät voi osallistua päiväkodin isovanhempien ja lasten tapahtumiin tai näytelmäkerhon esityksiin. Me emme voi auttaa mökkipihan haravoinnissa emmekä tarjota vaikka kyytiä toisen isovanhemman ollessa työmatkalla. Pullia leivottuani en voi soittaa ja kutsua vanhempiani iltateelle. Emme voi nähdä huolettomasti lyhyen hetken ajan vaan tarvitsemme tapaamiseemme runsaasti aikaa, bensarahaa, pakkaussession, sänkyjen tekemisen ja niin tiiviin yhdessäolon, että lopulta kaikki väsymmekin. Leirifiilis on toki ihanaakin: isovanhemmat saavat kirkassilmäiset kikattelijat kainaloonsa peittojensa alle aamulla klo 6.30, kun me vanhemmat saamme jatkaa uniamme niin kauan, kuin haluamme.

Lasten ollessa ihan pieniä ja meidän ollessa kuolemanväsyneitä valvottujen öiden vuoksi olisimme halunneet ojentaa lapsen hetkeksi turvalliseen ja rakastavaan syliin. Joskus on edessä aika, jolloin haluaisin auttaa vanhempiamme heidän arjen askareissaan. 400 kilometrin päästä on vaikea olla läsnä arjessa. Entä jos joku meistä sairastuu vakavasti? Miten pärjäämme silloin? Toistaiseksi pärjäämme hyvin kaikki.

Itse me lapsemme hoidamme tottakai, mutta olisi ihanaa, että olisi lähellä paikka, joka olisi lapsille toinen koti, johon polkaista itse polkupyörällä, kun muun perheen naamataulut ärsyttävät.



Koko suku samassa kylässä



Hämmästyn aina, kun kuulen, että jotkut suvut asuvat samassa kylässä. Miten elämä ei ole vienyt ketään minnekään? Miten se on mahdollista? Koulutus, opiskelupaikat, työ: miten mikään ei ole vienyt minnekään? Itse me olemme lähteneet yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, vaikka emme koskaan sellaista suoraan suunnitelleet. Elämä ja työt ovat vieneet meidän näin kauaksi emmekä voi töiden takia palata. Nykyinen kotikuntani on minulle yhdeksäs ja maakunta viides. Muutot eri maakuntiin ovat olleet kasvattavia ja tärkeitä, enkä tiedä, osaisinko enää palata. Olen halunnut lähteä rohkeasti, ja saanut paljon elämässäni. Silti kaikista tärkeintä, tärkeämpää kuin tittelit, cv:t ja saavutukset, ovat ne rakkaat ihmiset: vanhemmat, sisarukset ja ystävät ympäri Suomen.

Välillä kuitenkin tuntuu kurjalta nähdä, miten mutkattomat välit monilla muilla on vanhempiinsa ja isovanhemmilla lapsenlapsiin ihan siinä arjessa. Ihmiset käyvät toisilleen ruokaa kaupasta, käyvät yhdessä etsimässä uusia kevätvaatteita ja käyvät päivällisellä toistensa luona. Lapsi ansaitsisi saada isovanhempansa kevätjuhlaansa ja sählyturnaukseen. Lapsi ansaitsisi saada arjessa lähelleen monta aikuista, jotka rakastavat, välittävät ja elävät mukana. Me onneksi saamme sen onnen kännykän välityksellä.

Me nautimme nyt ensin toisen mummolan ja sitten toisen mummolan tunnelmasta, ihmisistä ja ulkoilusta. Ovatko teillä sukulaiset lähellä vai kaukana? Miten usein kohtaatte arjessanne? Kohtaatteko rakkaita nyt pääsiäisenä?

Seuraa Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen -blogia Facebookissa, Instagramissa ja Bloggerissa.

12 kommenttia :

  1. Tutulta kuulostaa! Itse olen hoitanut lapseni 30v ajan 700km ja 800km päässä lasten isovanhemmista, arki pyöritetty kahden mieheni kanssa. Lomilla vierailtu, lähes asuttu, isovanhempien luona. Mutta nyt osat vaihtunut päälaelleen, oma lapseni muutti isovanhempien lähelle perhettä perustamaan. Eka lapsenlapseni syntyykin 750km päähän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapselle pitää antaa siivet ja juuret. Pahinta on syyllistää kauas lähtenyttä lasta, pitää antaa mennä.Hyvä, että lapsesi on rohkeasti lähtenyt! Saa nähdä, millaisia fiiliksiä itsellä on, jos lapset lähtevät kauas. Mutta siis uskon, että sulla ja mulla on samanlaisia kokemuksia!

      Poista
  2. Meillä on lapsen isovanhemmat 6km päässä (puoli tuntia ratikalla) ja 150km päässä (1,5h autolla). Näin on hyvä, lähimummoa tavataan arjessa, vaikka lastenhoitoapua harvemmin tarvitaan, niin tarvittaessa onnistuu (ja sisarukseni asuvat Hkissä myös). Kauempana olevat isovanhemmat tekevät aktiivisesti päiväretkiä meidän luo ja viettävät sitten pidempiä hetkiä lapsen kanssa. Mutta ei tämä annettuna sinällään tullut, ennen lasta äitini asui kotikonnuillani 650km päässä. Isäni kuoltua totesi ettei omakotitalossa asuminen ole yksin hyvä idea (vaikka sukua kylällä löytyi jeesimään, niin me lapset 650km päässä) ja niinpä teräsmummo pakkasi kimppunsa ja kampsunsa ja muutti Helsinkiin. Aikamoinen elämänmuutos 500 hengen kylästä 60+v. iässä. Mutta onneksi näin, olisi kurjaa jos äiti asuisi pohjoisessa ihan yksin. Kauempana asuvat mieheni vanhemmat ovat jo vuosia puhuneet Hkiin muuttamisesta, mutta saapa nähdä muuttavatko kumminkaan, sen kertoo aika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, rohkea ja ihana mummo, kun uskalsi muuttaa! Ihanalta kuulostaa teidän arki!

      Poista
  3. Ihana kirjoitus. <3 Pistää arvostamaan niitä omia aarteita tuossa aivan lähellä entistä enemmän.

    VastaaPoista
  4. Meillä on vain mieheni vanhemmat lähellä, kun rakkaus vei ulkomaille. Kyllä sitä itsekkin kaipaa noita hetkiä, jos voisi soittaa vaan omat vanhemmat kahville tms. Mutta toisaalta ovathan nuo mummola-lomat ihania, eikä niitä olisi jos asuisimme lähellä.. Kai sitä osaa ainakin arvostaa yhteistä aikaa enemmän kun ei ole aina saatavilla. Ja onhan tämä nykyajan teknologia kultaa kaukosuhteille:)

    VastaaPoista
  5. Tutulle kuulostaa! Ja siihen kummasti tottuu niin kuin siihenkin, että mies tekee työmatkoja. Meilläkin se kostautuu parisuhdeajassa, että kaikki sukulaiset on kaukana. Kerran vuoteen pyrimme olemaan yhden yön kahdestaan jossain, ei paljoa. Mummolassa saatamme käydä kahdestaan lenkillä, leffassa tai syömässä, ihanaa pientä arjen luksusta. Viimeksi tätä mietin viime viikolla, kun yksi lapsi kertoi, että pappa hakee hänet siks, että äiti pääsee salille ja uimaan, ku iskä on iltavuorossa. Näin joka tiistai. Okei itse olen tottunut siihen, että jumppaan päästään tuolloin ja ehkä tuolloin, ei joka tiistai.. Kun isovanhemmat on lähellä, pidetäänkö itsestäänselvyytenä, että auttavat? Toisaalta hyvä ystäväni kertoi, että kun mummolat on samassa kaupungissa niin puuttuu ne siskonpedit ja tunnelma: lähdetään mummolaan ja tullaan parin päivän päästä kotiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä tuntuu niin hassulta, että esimerkiksi perhe, jossa on vain yksi lapsi, pyytää apua lasten hoitamiseen isovanhemmilta... Toisaalta taas on ihanaa heille, että lähellä asuvat isovanhemmat saavat ja voivat osallistua lapsen arkeen. Varmasti monilla on ristiriitojakin siitä, kuinka usein isovanhemmat auttavat ja missä tilanteissa.

      Totta tuo tunnelma: on ihanaa olla sitten yhdessä
      , kun se vihdoin onnistuu. On myös huippua päästä joskus yhdessä vaikka risteilylle.

      Pääasia, että on lähellä ihmisiä, jotka välittävät, olivat he sitten sukua tai ystäviä.

      Poista
  6. Me ollaan koettu kaikki vaihtoehdot. Meillä on yksi rakas isovanhempi kuollut. Yksi asuu monen tuhannen kilometrin päässä toisella puolella maapalloa, eikä pidä juuri yhteyttä (edes sillä skypellä, vaikka voisi!), yksi asuu 15km päässä, mutta ei halua ikinä nähdä (ollaan nähty viimeksi kolme ja puoli vuotta sitten) ja vain yksi, joka asuu 10km päässä on läsnä ja ihana ja paras.

    Välimatka ei siis ikinä kerro koko totuutta. Minusta olisi ihana, kun edes tämän yhden lisäksi olisi toinen näistä edes joskus läsnä, jotka ovat elossa. Mutta jos ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Se siis sattuu tavallaan vielä enemmän, jos tietää, että isovanhempi asuu lähellä, mutta ei halua nähdä eikä olla osa meidän elämäämme :'(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ymmärrän. Ihanaa, että teillä on tämä 10 km:n päässä asuva! <3

      Poista