Kaksplus.fi

MENU

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Mahtava viikonloppu minuuttiaikataululla

Olen kaikista eniten eniten elossa, kun koko ajan tapahtuu. Haluan paljon ystäviä ympärilleni ja paljon tapahtumia. Rakastan kutsua ystäviä kylään, järjestää, leipoa ja organisoida.

En ole koskaan kaivannut juurikaan omaa aikaa. Nautin lasten tapahtumista ja lasten kanssa tekemisestä. Jos saan hetken kirjoittaa, katsoa hetken jotain sarjaa tai käydä kuntosalilla, niin olen ihan tyytyväinen.

Mitä enemmän kivaa tapahtuu, sen levänneempi olen. Jos ei tapahdu mitään, kyllästyn ja ärsyynnyn. Jos tapahtuu paljon, tuntuu, kuin olisin ollut viikon lomalla.

Tämä viikonloppu oli kyllä meillä sellainen superviikonloppu. Tiivistetysti: perjantaina meillä oli kylässä lähellä lomaileva ystäväperhe Jyväskylästä sekä siskoni sekä vielä Matildan luokkakaveri yökylässä. Lauantaiaamuna lapsilla oli poikkeuksellisesti koulupäivä, ja olimme seuraamassa tunteja koko perhe.

Kattailuja ennen vieraiden saapumista.
 Kun koulu loppui, lähdimme heti koko perhe Helsinkiin. Meillä on ollut jo kymmenen vuotta perinteenä käydä Helsingissä silloin, kun on Venemessut. A. on mennyt messuille ja minä olen mennyt lasten kanssa tapaamaan ystäviä, shoppailemaan tai Hoploppiin, Disney on ice -esitykseen tai jonnekin muualle kivaan juttuun.

Lähivuodet Henrik on päässyt isän mukaan ja minä ja tytöt olemme olleet messujen ajan kolmestaan. Tänä vuonna kävimme Sea lifessa, mikä oli kyllä tosi hyvä valinta.

Odotettu hotelliloma, helmikuun perinne!



Niin isoja, koska te olette kasvaneet?

"Äiti, tuolla kadulla kävelee joku täti!" Maalaislapsi kaupungissa. Pupu mukana.

Silmäniloa ikkunassa


Muutama välähdys viikonlopusta:

Kävimme lauantai-iltana syömässä Rossossa A:n kahden veljen sekä toisen veljen vaimon ja vauvan kanssa. Yhtäkkiä syödessämme minua toisella puolella pöytää istuvat A. ja veljensä alkoivat tuijotella epäuskoisina ikkunasta ulos vastapäisen rakennuksen ikkunoista sisään. Heidän ilmeensä oli jotenkin hassut.


Serkut yhdessä.
Lopulta veli puuskahti, että "tuo on kyllä joku homojen sali". Kaikki meistä hyväksyvät täysin erilaiset seksuaaliset suuntaukset, joten kummastuin kommenttia ja käännyin. Salin ikkunoista näkyi kerralla ainakin kuusi todella lihaksikasta, öljyttyä, viimeisen päälle kunnossa olevaa miestä ilman paitaa. Siellä ne pullistelivat ja pumppasivat rautaa.

Kyllähän niitä piti tietysti kurkkia. Aika usein. Ruoka jäähtyi.

Lopulta huomasimme, että kyseessä oli jonkinlainen promotilaisuus, koska ikkunoista näkyi myös jakkupuvussa ja korkkareissa olevia naisia ja tummassa puvussa olevia miehiä viinilasit käsissään.

Sana paidattomista miehistä taisi kiiriä ravintolassamme, koska kohta ikkunamme eteen viereemme tuli keski-ikäinen rouvatarjoilija. Hän siirsi ikkunan edessä olevia syöttötuoleja millin vasemmalle tärkeän oloisena ja jäi sitten ikkunaan kiinni seisomaan katse kuntosalin ikkunoissa. Voi ei, miten paljon meitä nauratti siinä tarjoilijan selän takana! Oli vaikea olla ihan pokkana.

Kiinnostihan toki häntäkin! Ihan ymmärrettävää! Aika mukavan näköisiä miehiä!

Yllättävä tilanne


Aamupalalle lähtiessämme Aava huudahti yhtäkkiä: "Ai niin, se prinsessamekko!". Hän juoksi kaivamaan punaista Barbie-reppuaan, jonka oli kasannut kotona täyteen lelujaan. Sieltä pohjalta hän nosti juuri sellaisen röyhelöisen, pastellinsävyisen, prinsessan kuvalla varustetun naamiasasun, jollaisessa hän viettäisi mielellään elämästään 24/7. Ja alkoi vetää sitä päälleen...

Katsoimme A:n kanssa toisiamme ja totesimme, että ei. Niinpä hän aloitti prinsessamaisen kirkunan, huudon ja sätkimispotkimisen. Ei ole helppoa olla 4-vuotias prinsessa, kun palvelusväki on noin urpoa! Selvisimme kuitenkin ilman sen isompia henkisiä vaurioita syömään.

Kävellessämme Helsingin keskustassa alkoi Aava vinkua keskellä suojatietä ihmismassassa, että hän haluaa syliin. Tempaisin hänet syliini ja tömäytin hänet päin takanani kävelevää! Kuului kauhea kolahdus, ja takana kävellyt nainen kaatui mahalleen keskelle tietä! Hän oli kai väistänyt yllättävää lapsiperheen kohtaamaa sylintarvetilannetta. Väistölikkeen vuoksi hänen korkkarinsa jäi raitiovaunu-uraan ja sinne mätkähti täti loskaan keskelle suojatietä. Voi apua! Onneksi ei käynyt kuinkaan, mutta jalkansa hän vähän satutti. Noloa...


Juutalaiset kumartavat Mekkaan



Toisen kerran kävellessämme kiireessä kohti rautatieasemaa ja Venemessuja ja Sea lifea, satoi vettä. Meillä oli Aavalla vielä rattaat mukana, jotka vetävät ihan vinoon. Minä työnsin niitä hikihatussa, vesi ropisi ja loska roiskui.

Kolmen lapsen kanssa on se elinehto, että saadakseen äänensä kuuluviin on puhuttavaa kovempaa kuin muut. Henrik kertoi jotain omaa juttuaan, Aava rämppäsi rattaiden pään päälle tulevaa suojaa, minä komensin Aavaa laittamaan hanskoja, A. yritti löytää meitä perille ja Matilda puhui lakkaamatta ääneen juutalaisuudesta ja hinduista, koska hän halusi minun kuuntelevan, miten hyvin hän osaa uskonnon koealueen. Minä yritin väliin kysyä A:lta, että näkyykö missään pankkiautomaattia.

Lapsiperheen parasta härdelliä! Nyt jo naurattaa, varsinkin ne kaikki yksityiskohdat pyhistä apinoista ja lehmistä keskellä Helsinkiä, keskellä ihmismassoja, keskellä vesisadetta.



Siksi, koska olen äitisi


Sea lifessa ymmärsin taas, että sitä mukaan, kun lapsi kasvaa kohti murrosikää, tyhmenee vanhempi. Lapsen käytös paranee, vanhemman huononee. Tein taas jotain täysin käsittämättömän tyhmää, joten murrosikäiseni koki parhaana kiertää eri osastoissa kuin minä. Mykkäkoulua ja kapeita silmiä jatkui aina matkamuistomyymälään asti.




Työnsin mukanamme olevan serkkuvauvan rattaita - ja yhtäkkiä kirkaisin. Rattaiden päälle oli ilmestynyt käärme! Muovinen, tietysti, mutta minähän kirkaisin aika nolon kovaa.

Hyllyn takana kurkki yhä vihainen, mutta virnistelevä murrosikäinen. Saipas häpäistyä äidin!

Seuraavaksi hän länttäsi käteeni jotain ja katosi. Se oli savitaulu, jossa oli ajatelma.



Tiedän, tiedän. Hän haluaisi koiran, se olisi ainakin viisaampi kuin tyhmä äiti!

Voi miten huippua, älykäs riita! Säntäsin lukemaan magneetteja, joissa oli samanlaisia elämänviisauksia. Läimäytin magneetin hänen käteensä: "Siksi, koska olen äitisi. Siksi."

Vastalause työnnettiin heti käteeni. "En ole täydellinen, mutta lähellä sitä."  Hän alkoi jo vähän virnuilla. Meitä melkein nauratti, vaikka olimme tietysti suuttuneita.

Yritin pehmeämpää lähestymistapaa. "Tytär on pikkuinen tyttö, josta kasvettuaan tulee paras ystäväsi." Sain tuhahduksen. Kommunikointia, edistystä siis!

Kun ojensin hänen jo odottavaan käteensä kyltin "Kaikki voivat olla joskus tyhmiä, mutta typerä ei tarvitse olla", aloimme jo nauraa. Kotiin tarvittaisiin isot pinot tällaisia kylttejä! Ja työpaikalle!

Murrosikäisen itsetunnolla hän esitti viimeisen vaatimuksensa:


Ei kait siinä, täytyy sitten yrittää noin.

Olen kuullut, että siinä vaiheessa, kun nuoret täyttävät 18 vuotta he huomaavat, että vanhemmat ovat kehittyneet, eivätkä he enää ole yhtä tyhmiä kuin ennen. Minulla on siis yhä toivoa!

Huippuviikonloppu! Lihaskimput ja Sea lifen upeat hait ja sukulaiset ja hotelli ja koulun avoimet ovet ja vieraat ja sisko ja kaikki! Tällä energialla taas jaksaa arjen!

Paitsi se käärme. Ei ollut kiva!

2 kommenttia :

  1. Hyvä kirjoitus! Kolmen lapsen äitinä (-02,-08,-13) voin kyllä samaistua ja kompata sua monessa jutussa :) Haluisin alkaa sua seuraamaan, mut oon vielä niin kujalla näitten blogien kanssa että en osaa :D :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi mahtavaa, kohtalotoveri! Kiva, jos alat seuraamaan! Seurata voi monella tapaa. Joko ihan vain usein blogia kurkkimalla tai sitten kirjautumalla seuraajaksi.

      Jos luet blogia mobiililaitteella, selaa ihan blogin alareunaan. Klikkaa "Näytä internetversio". Blogin oikeassa palkissa voit klikata linkkejä Bloglovin, Lukijat tai Facebook ja kirjautua johonkin niistä.

      Jos käytät Facebookia, suosittelen liittymään tykkääjäksi (löytyy blogin nimellä). Sitä kautta näkee heti uusimmat tekstit ja pääsee osaksi huippuhauskoja keskusteluja :D

      Poista