Kaksplus.fi

MENU

tiistai 23. helmikuuta 2016

Lasten yksityisyys blogimaailmassa

"Taisi tulla ihan kauhea ilme", sanoi Aava surullisena, kun näki kuvan, johon olin laittanut hänelle kasvojen eteen sydämen. Vakuutin hänelle, että ilme oli maailman ihanin, ja näytin kuvan, jossa tuo ihana ilme yhä näkyy. Keskustelimme hetken, minkä jälkeen Aava huikkasi, että "Mä päätän sitten aikuisena mun omassa blogissa, näkyykö mun naama" ja hyppeli leikkimään.


Mietin bloggaamisen aloittamista monta vuotta. Olin kolme kertaa raskaana, synnytin, sain vauvoja, pidimme ihania ristiäisiä, ostimme omakotitalon, opiskelin, tein gradua, valmistuin, laihdutin kymmenen kiloa, muutimme kauas kotiseudulta jälleen kerran, vietimme kolmekymppisiäni hulvattomalla kasariteemalla... Miten monta loistavaa bloggausaihetta! En kuitenkaan avannut blogia.

Bloggaamisen esteenä oli kaksi suurta asiaa. Ajattelin, että ketään ei kiinnosta meidän tavallinen arkemme. Toisena asiana pohdin kovasti lasten yksityisyyttä. 

Blogiajatukset pysyivät poissa aina alkuvuoteen 2015 asti, jolloin Keliakialiitto etsi bloggaajia. 

Kirjoitan, että voin jakaa vertaistukea


Kolmevuotias Aava oli saanut puolentoista vuoden kivun, itkun ja taistelun jälkeen keliakiadiagnoosin. Aihe oli tuore ja jatkuvasti mielessä. Koska keliakia on vaikeasti diagnosoitava, sen oireet ovat hyvin vaihtelevia, alkutaival keliakiassa on usein hankala ja koska keliakiatietämyksessä on yhä parantamisen varaa ammattikeittiöilläkin, koin, että minun täytyy tehdä jotain. 

Halusin välittää tietoa, poistaa ennakkoluuloja ja jakaa vertaistukea. Halusin kirjoittaa myös oman jaksamiseni ja tietojen kasvattamiseni vuoksi.

Hain ja pääsin Keliakialiiton vapaaehtoistyöntekijäksi kirjoittamaan blogia keliakialapsen perheen elämästä. Koin asian hyvin tärkeänä, mutta siinä oli vain yksi mutta: oma pieni lapseni.

Minä en omista lapsiani, he eivät ole osa minua niin kuin uusi laukkuni tai ammattini. Miten minä voin päättää heidän puolestaan, mitä heistä julkaistaan kaikkien nähtäväksi? Keliakialiiton blogissa asia on vielä isompi: kirjoitan lapseni sairaudesta, hyvin henkilökohtaisesta osasta lastani.

Minä olen nyt siis päättänyt, että lapseni sairaus on julkinen. Lapseni sairaudesta voi lukea internetistä. Onko se oikein? Oliko minulla oikeutta tehdä niin merkittävä päätös?

Toisten nimiensä lapset


Suunta-verkkopalvelun gluteenittomuudesta kertovat blogit avautuivat huhtikuussa 2015. Ennen ensimmäistä kirjoitusta päätin pelisäännöt: päätin kuvata lapsia vain takaa tai sivusta tai peittää heidän kasvonsa. Avasin tämän blogin kesällä 2015 (lue ensimmäisiä kirjoituksiani tästä) ja jatkoin samaa linjaa.

Lapsillani on maailman kauneimmat nimet, ihanimmat syntymäajat, mukavin koulu ja kivoin kotikunta. En kuitenkaan mainitse niistä mitään blogissa. Minusta niillä ei ole merkitystä blogimaailmassa. Voisin puhua lapsista isosiskona, veljenä ja pikkusiskona, mutta otin kuitenkin blogikäyttöön heidän nimirimpsuistaan kultakin yhden nimen, joilla heitä joskus kotonakin kutsutaan. 

Minusta on ihanaa lukea blogeja, joiden lasten nimet tiedän. Perheet tuntuvat tutuilta. On ihanaa nähdä hymyileviä kasvoja ja onnellisia ilmeitä. Kuitenkin mietin usein näiden lasten yksityisyyttä. Ei tarvita kovin kummoisia taitoja, että kuvat saa kopioitua itselleen, muokattua haluamakseen ja jaettua eteenpäin. Sitähän internet on täynnä, ei tämä ole mikään uusi juttu. Minä en vain uskalla kertoa kaikkea. En uskalla tarjota siihen mahdollisuutta kuin kultaisella tarjottimella. 

En halua, että lapsi itseään googlatessaan löytää aikuisena netistä kasapäin juttuja ja kuvahausta sivutolkulla kuvia. Jos hän haluaa myöhemmin laittaa niitä itse, niin laittakoon, mutta nyt minä en saa sitä päättää.  

Haluaisinko minä löytää netistä itsestäni kuvia kasarivaatteissa nenää kaivamasta tukka silmillä ja vaipat housussa? En. Kiitos kasari, että vanhempieni ei tarvinnut päättää tällaista!

Lapsi lumihevosen selässä


Kuvista jää paljon puuttumaan, kun kasvot peitetään. Se on selvä juttu, mutta niin se vain nyt on. Voin kuitenkin kertoa, että tässä kuvassa lapsellani on onnellinen, ylpeä ja jännittynyt ilme. Hän on onnellinen ja ylpeä hevosesta, jonka teimme yhdessä naapureiden kanssa. Häntä jännittää, että hevosen heiveröinen pää putoaa. Häntä jännittää myös olla korkealla!


Ystävämme ja sukulaisemme lukevat blogiani, että he kuulevat, mitä meille kaukana asuville heidän läheisilleen kuuluu. Muut lukeavat blogia kenties viihdyttääkseen itseään puuroa keittäessään tai surffaillessaan netissä hetken ennen nukkumaan menoa. Onko heille väliä, minkä niminen ja näköinen tyttö on lumihevosen selässä? Uskon, että ei.

Ajattelen, että ei ole niin väliä, että kirjoittamani asiat ovat tapahtuneet juuri meille. Ne voisivat tapahtua kenelle tahansa. Haluan jakaa vertaistukea ja tarjota palasia ruuhkavuosista, uhmaiästä, murrosiästä, tulevasta keski-iästä ja väsymyksestä, pyykkivuorista, kasvukivuista ja onnen pienistä hetkistä. 

Onko sillä nyt sitten väliä, että juuri meidän perheessä kaatuu maitopurkki, lapset tappelevat, hiekanmuruset kantautuvat keittiöön, yöllä vasta muistetaan huomisen kaverisynttärit... Eikös teillä ole ihan samanlaista? Minä vain nyt sanon sen ääneen, kirjoitan sen, mitä muut eivät usko muillakin olevan: hirmuista härdelliä. Ihanaa, mutta ihan hullunmyllyä elämää.
  

Minun päiväkirjaani, ei heidän 

 

Kirjoitan lapsista toisilla nimillä myös siksi, että tämä on minun  päiväkirjaani, minun versioni tarinasta. Näin minä koen nämä tilanteet enkä kysy muilta mielipidettä asiaan. Jos lapsi kirjoittaisi, hän voisi kirjoittaa, että äiti on ihan tyhmä. Ei siihen minun naamaani ja nimeäni tarvittaisi, hän saisi kyllä vertaistukea muilta teineiltä pelkällä paljonpuhuvalla sanalla äiti. Tai kenties sanalla mutsi

Kun minä kirjoitan esimerkiksi murrosiästä, yritän nauraa itselleni enkä lapselleni. Lapsen kuuluukin kiukutella, mutta minun ei kuuluisi. Kirjoitan siitä, että kiukuttelen silti, että kiukuttelen pahemmin kuin lapsi. Minähän se säälittävä ja tyhmä olen eikä hän!

Koska olen viestintäalalla ja pätkätyöläinen, ovat blogitekstini myös ammatillisia kirjoitusnäytteitäni. Siksi kerron edes jotain. Jos en kertoisi mitään, olisivat tekstini persoonattomia, mauttomia ja hajuttomia. Lukisiko kukaan enää silloin? Olen kuitenkin valinnut julkisuuden, ja rakastan bloggaamista. Kun aiheena on omalle äitiydelle nauraminen, eivät aiheet lopu koskaan!

Varsinkin silloin, kun saan negatiivisen kommentin blogiini, olen tyytyväinen, että en ole kertonut lapsistani kaikkea. Minua saa haukkua, mutta heitä ei. 

Blogini on kenties tylsempi ja epäuskottavampi, kun en ole kertonut kotikuntaamme enkä kaikkia tietoja lapsistani. Minua ei haittaisi, vaikka suosikkiblogieni lasten nimet olisivat oikeiden nimien sijaan lempinimiä tai pelkkiä siskoja ja veljiä. En tuomitse nimiä kertovia, mutta minua itseäni hieman arveluttaa tämäkin paljastamiseni määrä.

Mitä te olette mieltä? Onko meillä oikeutta kirjoittaa lapsistamme? Oletko sinä valinnut kertomisen vai vähemmän kertomisen? Missä menee hyvien ja huonojen lapsipostausaiheiden raja?

Sana on vapaa! Provosoiduitko kirjoituksestani?

7 kommenttia :

  1. Tämä on tärkeä aihe, kiitos keskustelun avauksesta :) Oma blogini on liikunta- ja hyvinvointiaiheinen, joten siihen eivät kaksi lastani suoranaisesti kuulukaan. Jos kerron heistä, kirjoitan tytöistä tai esikoisesta ja kuopuksesta tai taaperosta ja vauvasta. Taitaa olla vain yksi kuva, jossa esikoinen näkyy ja sekin on sivusta ja melko kaukaa. Kuopuksesta ei ole sitä yhtäkään. Tämän olen tehnyt samasta syystä kuin sinä, kyseessä on minun liikuntapäiväkirjani, ei lasten. Julkaiskoon itse omat julkiset kuvansa. Minua ei toisten lasten oikeiden nimien ja kuvieen käyttäminen haittaa, varsinkin kun luen lähinnä tuttujen perheiden elämästä se tuntuu ihan luonnolliselta. Toivottavasti tästä saadaan keskustelua aikaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Minna! Toki lapsiperheblogeissa kuuluukin kirjoittaa lapsista, ja moni kirjoittaa pelkkää ihanaa ja positiivista. Ei niissä blogeissa puhuta yleensä vessa-asioista, uhmasta eikä seinien päälle kaatumisesta. Minä haluan kuitenkin kirjoittaa siitä nurjastakin puolesta, koska vertaistuen avulla muutkin jaksavat. Siispä voin kirjoittaa uhmasta ja murkkuiästä lähempää, kun vien lapset ja lasten persoonan kauemmaksi.

      Sinulla on Minna hyvä linja lasten julkisuuden suhteen!

      Poista
  2. Olet miettinyt asiaa niin monesta eri näkökulmasta, että ratkaisusi on varmasti oikea teidän perheelle. Arvostan sitä, että peität lasten kasvot sydämellä. Uskon, että voit olla vuosien jälkeenkin vielä tyytyväinen tuohon ratkaisuun.

    Perheblogien pitäminen on sen verran yleinen juttu, että Suomessakin kasvaa jo varmasti paljon melko isoja lapsia/nuoria, joiden elämää on dokumentoitu blogeihin pienestä pitäen. Olisi kiva tietää, mitä he ajattelevat vanhempiensa blogiharrastuksesta isompana?

    Olen julkaissut lapsista tunnistettavia kuvia esim. FB:ssa, mutta nykyisin harvemmin ja mietin tarkkaan, jos niin teen. Se vähän lohduttaa, että lapset kasvavat ja muuttuvat eivätkä ole niistä kuvista tunnistettavia ikuisesti. Mitään noloja kuvia en julkaisisi. Hassuja juttuja voin kertoa netissä, mutta eivät ne mielestäni ole vielä niin kamalia mokia, kun lapset ovat alle kouluikäisiä. Murrosikäisen elämästä en kertoisi kyllä mitään netissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä Sari! Hyviä ajatuksia sinullakin! Totta, että lapset kasvavat ja totta, että some on arkea jo kaikille. Meidän Matildan luokkakaverit tekevät videoita Youtubeen ja julkaisevat kasvokuviaan julkisella Instagram-tilillä. Ehkä minunkin pitää antaa joskus siihen hänelle lupa, mutta en vielä ainakaan.

      Poista
  3. Niin, kukin tavallaan. Sinänsä sorahti korvaani (silmääni) teksti jossa sanoit ettet omista lapsiasi joten miten voisit heidän asioistaan päättää. Ymmärrän toki mitä tarkoitit lauseellasi, mutta kyllä se kovin ilmava lause on totta puhuen. Kuka sen lapsen asioista sitten päättää? Kuka päättää rokotukset? Lapsiko? Nimen? Vaatetuksen? Ne kaikki ovat lapsen asioita ja lapsen elämään vaikuttavia ja silti meidän aikuisten on tehtävä ne päätökset koska olemme vanhempia ja me sen vastuun lapsista ja päätöksistä kuitenkin kannamme. Tiedän, että tiedät tämän, mutta halusin silti muistuttaa, ettei se ainakaan mainitsemallasi lauseella ole perusteltavissa tuo näkyminen tai näkymättömyys blogissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuokin! Kiitos kommentista! Tämä liittyy myös vanhemmuuden katoamiseen. Moni asia vanhemmuudessa ja lasten kasvatuksessa on paremmin kuin vaikka 70-80-luvulla, mutta samalla joissain perheissä näkyy vanhemmuuden katoaminen. Ei uskalleta ottaa lapselta pois älypuhelinta tuntienkaan näppäilyn jälkeen, annetaan lapsen pelata pitkin yötä, lapset syövät herkkuja pitkin viikkoa eikä kunnon ruoka maistu... Kyllä meidän täytyy tietää vastuumme ja osata olla lapselle aikuisia. Meidän pitää uskaltaa sanoa ei ja ihan vain siksi, että "koska minä olen aikuinen ja sanon niin".

      Toki omistan lapseni niin, että otan vastuun heidän asioistaan ja päätän niistä heidän puolestaan. Samalla on kuitenkin myös suojeltava lasta.

      Kuten sanottu, vaikea aihe! Turvallisinta olisi pysyä koko elämä kotona lähtemättä minnekään ;) Jatketaan bloggaamista kukin omalla tavallamme!

      Kiva, että kirjoitit!

      Poista
  4. Hih, ajan kuluessa olen antanut lasten kasvojen vilahtaa blogissa. Aika muuttuu ja ajatukset muuttuvat.

    VastaaPoista