Kaksplus.fi

MENU

tiistai 2. helmikuuta 2016

En tee käsitöitä!

Luin Facebookista opiskelukaverini päivityksen, joka alkoi "Kas, tikutin jätkän päikkäreiden aikana..." Miten aivoni uskoivat, että kahdeksankuisen pojan äiti, jolla on hyvä työ ja vakaa parisuhde, jatkaisi tekstiään? No hyvänen aika tietysti, että tikutin oviksen (on olemassa sellaisia testitikkuja, jotka kertovat, koska on ovulaatio ja paras aika yrittää saada niin sanotusti pullaa uuniin).

Ei jatkunut. Jatkui, että "20 senttiä villatakin etukappaletta".

Hän puhuikin neulomisesta! Fiksu ihminen olisi pitänyt tällaisen aivopierun itsellään, mutta minähän menin ja kirjoitin hänen seinälleen, mitä luulin lukevani. Ajattelin, että se olisi jotenkin hauskaa, että luulin, että hän kertoi pissanneensa tikkuun ja kertoneensa sen julkisesti. Koska en yhtään tunne neulontagenreä, liittyi tikutus päässäni vain lapsentekoon.

Vähän tyhmäähän sellaisen kertominen olisikin ollut, mutta niin minä luulin lukeneeni. Nythän vain siis minä tein itsestäni tyhmän. Luulin muuten myös viime viikolla nähneeni naisen, joka kulki kaupassa pylly paljaana! Kun tarkensin katsettani, tajusin, että hänellä oli pyllyn päällä beige olkalaukku, jossa oli hyvin luonnollisen näköisiä muhkuroita ja pienenpieniä reikiä. Onneksi kukaan ei nähnyt ilmettäni...

 

Olenko raskaana?


Ovistikkumokastani kiitoksena Facebook on alkanut kohdistaa minulle lapsentekoon houkuttelevaa markkinointia. Ensimmäiset päivät aivopieruni jälkeen sain nähdä mainoksia ovulaatiotikuista. Joka päivä, useita mainoksia! Hyviä ja varmoja ovat kuulemma.

Nyt Facebook olettaa, että olen jo oviksen tikuttanut ja ryhtynyt tositoimiin. Nyt minulle kohdennetaan mainoksia, joissa lukee "Olenko raskaana?" ja on kuvia erilaisista raskaustesteistä. Keneltä Facebook siis sitä kysyy? Minulta, että onko hän itse raskaana?

En tiedä Facebookin jälkikasvusuunnitelmista ja niissä onnistumisesta, mutta minä kiitos olen jo valmis siinä urakassa. Se juna meni jo! Joka vanhoja muistaa, sitä (ovis)tikulla silmään? Pissaan en tikkuja aio enää työnnellä.

Silmukka putosi!


Kirjoitin viime viikolla tekstin, joka järkytti herkimpiä lukijoita. Sohaisin pyhään asiaan: sanoin, että en hiihdä. Nyt kerron jotain yhtä järkyttävää: en tee käsitöitä.

Kunnon fingerporilaisena käsityöt tuovat lähinnä mieleeni... *tirsk*

Koulun käsityötunnit olivat yhtä tuskaa. Kolmannella luokalla piti tehdä baskeri, jossa oli nahkainen resori. Kuulostaa juuri niin ihastuttavalta päähineeltä, kuin olikin! En jaksanut leikata nahkaa, se oli liian vaikeaa. Ida leikkasi puolestani, ja nauraa asian vuoksi minulle yhä. Olen kiitollinen, että olen taannut ystävälleni hyvät naurut ja iloisen mielen jo 26 vuotta!

Tuhahtelin halveksuvasti, kun luokan parhaat neulojat kirkuivat silmukan pudottua. Heiltä tipahti yksi silmukka kauniista, lähes valmiista lapasesta, kun taas minun työni oli pelkkä solmu- ja sotkukasa, jossa ei ollut yhtään kaunista silmukkaa.

"Katso tästä peilistä, miten minä teen", sanoi oikeakätinen opettaja, kun yritti opettaa vasenkätistä Hannaa neulomaan. En oppinut. Itkin vähän. Paljon! Itkin paljon, kunnes äiti soitti opettajalle. Sijainen neuvoi vasenkätiselle tytölle, miten oikeakätiset neulovat. Ja niin minä opin tekemään silmukoita!

Kun lopulta sain, opettajan puoliksi tekemänä, lapaset valmiiksi, mahtui toiseen kaksi kättä ja toiseen ei yhtään. Yksi lapanen siis riitti ulkoillessa! Kätevää!

Värittäminen on jotenkin loogisempaa aivoilleni kuin silmukat.

Äiti ompelee, perhe nukkuu


Ihan suurin äitiyden suorittamisen paniikki syntyisi siitä, että lapset harrastaisivat taitoluistelua tai joukkuevoimistelua, ja minä joutuisin ompelemaan esiintymisasuihin paljetteja!

Näen jo silmissäni, miten yön pikkutunteina ompelisin tuhatta läpinäkyvää pikkupalloa asuun sormet verillä, silmät väsyneinä ja suklaalevy tai viinilasi tukena vieressä. Aamulla neljältä luovuttaisin paljetin 452 kohdalla, ja lapsi huutaisi sitten herättyään. Siitä se esiintymispäivä sitten lähtisi käyntiin!

Kun en minä osaa käsitöitä! Puuttuu joku geeni. Ompelen huonommin kuin eskarilaiset niitä pahvisia ompelukuvia, joita ommellaan villalangalla.

Kyllähän minä yritän! Minulla on kaksi partiolaista, joiden merkkien ompelussa olen aina 15 merkkiä jäljessä muita äitejä. Se on niin vaikeaa! Tulee ryttyjä. Tulee solmuja. Tulee merkit väärinpäin!

En aloita merkkien ompelua ennen kuin on pakko. En ennakoi. Teen ensin kivat asiat, ennen kurjia. Ensin huvi, sitten työ. Taakseni jätän, edestäni löydän. En todellakaan toimi niin kuin opetan ja käsken lapsiani toimimaan läksyjen ja muiden kurjien asioiden kanssa. Ompelen silloin, kun pitäisi olla jo menossa partiotapahtumaan.

Viimeksi tällaisessa tilanteessa huomasin merkin ommeltuani, että olin kahmaissut mukaan kappaleen hihaakin. Pakkohan se oli korjata, että käsi mahtui kyytiin mukaan! Korjasin leikkaamalla langan poikki ja teippaamalla pätkät kiinni siihen lankasolmumöykkyyn, joka oli nurjalla puolella. Kätevä emäntä!

Jos lasten sukkahousuihin tulee reikä, on tekemäni korjausliike pahempi kuin se reikä oli. Varpaat eivät enää mahdu koko jalkaosaan. Leggingsien polvireiät - ihan painajaisia! Lempivillasukkien pohjassa reikä - yritän, mutta... Niin iso möykky tulee, että en voi enää kävellä sukilla. Niistä tulee sellaiset muodikkaat kuntoilukengät sitten pyöreine pohjineen.

 

Kaavoihin kangistumaton

 

Kun meidän Matilda oli viisivuotias, sai hän isovanhemmilta askartelupakkauksen, jossa oli erivärisiä pahveja ja paperisuikaleita ja A3-arkki täynnä askartelukaavoja. Tyttö innostui, minä ahdistuin. Kääntelin paperia ja yritin ymmärtää, mikä kaava oli tarkoitettu kynttilään, mikä punatulkkuun. Miten viisivuotias voisi näitä ymmärtää, kun en minäkään?

Tyttö haki sakset ja teipin ja askarteli letit heiluen. Minä vielä tuskailin ohjeen kanssa, kun tyttö oli jo valmis. Askartelu oli kahdesta erivärisestä pahvista tehty t-kirjain, jonka yläreunassa oli villalankoja. "Tämä on se, jolla sä teet näin", hän ilmoitti ja veteli t-kirjaimella jalkojaan.

Se oli ladyshaver, jolla ajelen säärikarvoja! Ehdottomasti parempi kuin kaavojen mukaan tehty punatulkku! Pistin kaava-arkin roskiin ja kannustin häntäkin neulomaan kahden käden lapasia.

 

Miehelle kallisarvoinen lahja


Minulle on sanottu, että minun on pakko yrittää hiihtämistä. Ei kuulemma sovi, että en yritä. Pitääkö minun yrittää myös tehdä itse villapaita? Apua!

Nyt tulee yllätys, ikään kuin koko jutun kliimaksi: olen aikuisena neulonut muutamat lapaset sekä yhden kaulaliinan. Opettelin netin ohjeilla tekemään ihan siksi, että yritän välillä päästä mukavuusalueeni ulkopuolelle ihan itseäni ärsyttääkseni.

Miehelle suurella innolla ja rakkaudella lupaamaani kaulaliinaa tein lopulta neljä vuotta. Onneksi hän ei vilustuttanut itseään kaulaliinaa odotellessaan. Itse asiassa annoin tekeleeni lopulta pojalle, kun ei se oikein yltänyt miehen kaulan ympärille...

 

Nuori ja niin paniikissa


Nyt aikuisena uskaltaa sanoa, että jotain ei osaa ja jostain ei tykkää. En ole epäonnistunut ihmisenä, vaikka teippaisin langanpäät merkin taakse partiopaitaan. 19-vuotiaana en uskaltanut heikkouksiani sanoa, ja koin kauhun hetkiä joutuessani olemaan kouluavustajana auttamassa kolmasluokkalaisen käsityötunnilla. Hehän auttoivat minua, nuorta ja paniikissa olevaa avustajaa!

Haluaisin kyllä osata tehdä ihania mustia, valkeita ja mustavalkeita villasukkia, mutta kun se olisi niin kauhean vaikeaa. Kun omaa aikaa on vain vähän, on tehtävä valinta, ottaako illalla kannettavan, kirjan, kutimen, koiran, kaverin, kuntopyörän, kitaran, kullanmurun vai... ööö, pitikö olla k-kirjaimella alkavia, kaljan?

Sitä paitsi näppärä nainen keksii kyllä tapoja kiertää heikkoutensa. Lasten heijastinasia on vaivannut jo kauan. Roikkuvat eivät kestä, liivin käytöstä pitää tapella. Olenkin löytänyt ompelemisen sijaan tarranauhan. Tarroitan lasten reppuja ja takkeja kaikella rakkaudellani ja innollani!

Lapset loistavat kylillä kulkiessaan kuin joulukuuset, päällään äidin ihan itse liimaamat heijastintarrat! Vähän vinossa ja rytyssä, mutta rakkaudella!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti