Kaksplus.fi

MENU

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Äiti, käyttäydy asiallisesti!

Äiti-ihmiset ovat kaikkien lasten ja aikuisten esikuvia ja idoleita. He käyttäytyvät asiallisesti ja aikuismaisesti ja asettavat aina lapset itsensä edelle. He ovat rauhallisia, harkitsevia ja tyyniä, eivätkä ikinä menetä malttiaan, kasvojaan tai tilanteen tai elämänsä hallintaa.

Yleensä. Useimmat. Ne tylsät. Siksipä minusta on ihanaa, että kaikki eivät ole sellaisia. Ei saa jumittua äidin rooliin, pitää myös osata heittäytyä ja elää! Ei tästä äitiydestä selviä olematta vähän hullu ja pimeä tyyppi.

Kolmekymppinen kolmen lapsen äiti kertoi juuri minulle, mitä hänelle tapahtui aivan yllättäen ilman ennakkovaroitusta. Kerron sen teille tässä alla, tämä on laskiaiseen sopiva iltasatu teille kaikille aikuisille.

Jäämäki


Yhtenä päivänä tullessani kotiin ihastelin pihapiirin lapsia, jotka leikkivät pihassamme olevassa mäessä, joka oli jäätynyt aivan peilikirkkaaksi. Heillä näytti olevan tosi kivaa. Minä siinä hymyilin lapsukaisille ja sanoin, että minäkin haluaisin joku päivä kokeilla laskea heidän jäämäestään. 

Lapset katsoivat minua kulmiensa alta ilmeellä, joka tarkoittaa heidän kielellään, että OMG. Päätin sitten olla ihan vaan hiljaa ja jatkaa iälleni sopivasti käyttäytyen kotiin tekemään ruokaa perheelleni.

Samana iltana tulin 9-vuotiaan tyttäreni kanssa kaupasta kotiin jo pimeän tultua. Siinä se jäämäki taas oli, ihan varoittamatta edessämme. Tyttö sinkosi sinne, ja näytti iloisena, että "Katso äiti, tähän lyhtypylvääseen on kiinnitetty tällainen narukin, että jäämäessä voi roikkua sen narun varassa!". 

Tyttö laski alas, ja se näytti kivalta. Liian kivalta.

Hetken mielijohteesta laskin kauppakassin lumihankeen, ja hullu kiilto silmissä siirryin mäen päälle. Minulla oli päälläni aika äskettäin ostamani parhaimmat arkihousuni ja se parempi kauppatakki. Tässä asussani huomasin asettuvani mäen päällä mahallani jäälle.

Vaimeasti kuulin, että tyttö kysyi, että "Mitä sä äiti aiot", mutta se oli jo myöhäistä... Yhtäkkiä huomasin ottavani vähän vauhtia, ja niin vain luisuin pää edellä mahallani mäkeen. Niissä hyvissä vaatteissani, siihen lasten mäkeen, siihen jyrkkään ja peilikirkkaaseen jäämäkeen, ihan siinä keskellä 20 asunnon rivitalokompleksiamme, tavallisena arki-iltana. Viuuuuuuuh!!!

Että tömps vaan


Mäessä tajusin, että nyt mennään vähän liian lujaa minun reaktiokyvyilleni. Ja meninkin muuten kovaa!

Jäämäen alaosaan, koko mäen puoliväliin, oli kertynyt hyvin tamppaantunut kova lumitöppäre. Siihen minä tömähdin vauhdilla, mahallani laskien, koko painollani, että tömps vaan kuului.

Kolahdus iski rintaan ensimmäisenä, löi ilmat pihalle. Sitten kieriskelin loppumatkan kuin vauhtia kasvattava lumipallo lumivyöryssä Alpeilla. Pysähdyin onneksi ennen mäen alla olevaa aitaa ja aidan takana olevaa syvää rotkoa, joka vie metsään, jossa on hyvin paljon kiviä, kantoja ja teräviä oksia. En sentään ottanut lumipallona pyöriessäni aitaa mukaani ja painellut sinne metsään asti!

Siellä minä makasin pitkälläni kauppavaatteissani ja tunnollisena äitinä, perheelleni ostamat ruuat  mäen päällä muovikassissa. Jäin maahan yhtä aikaa itkemään, nauramaan,  voivottelemaan ja häpeämäänkin. Ei kai kukaan nähnyt?

Sitten tajusin, että se lapsi tuijottaa minua silmät suurena ja hyvin järkyttyneenä. Tyttö tiedusteli hyvin varovasti, lähes kuiskaten, että sattuiko minuun. Nauroin vedet silmissä maassa maaten, että "Joo!".

Kuoletko sä nyt?


Könysin liukkaan mäen ylös nauraen. Joka paikkaan sattui.  Lapsi ripitti, että kannattaisi ottaa vähän varovaisemmin. Samalla hän kuitenkin kysyi, kesken ansaitsemani saarnan, huolestuneena, että ovatko vammani niin pahoja, että saattaisinko kuolla niihin.

Tyttö oli oli selvästi huolissaan touhuistani ja mielentilastani, varsinkin sen jälkeen, kun samana iltana tapahtui jotain muutakin. Sen enempää ajattelematta tyttö päätti nimittäin näyttää minulle kärrynpyörän.

Taas silmiini syttyi se saman kiilto. Tyttö näki sen ja huusi heti, että "ET!". Myöhäistä!

Yritin heilauttaa olkkarissa kärrynpyörän, koska minua häiritsee, että en ole koskaan sitä oppinut. Jos jollakin on pieni olohuone, niin meillä. Tuskin vessaa isompi. En kuitenkaan ymmärtänyt sitä ajatella.

Pikkuisen vauhtia... Ja ympäri, kierien ja lattiaan rojahtaen. Mäjäytin loppukaneetiksi vielä takaraivoni tv-tasoon niin, että tumahti. Tuli kuhmu, tuli taas hysteeristä itkunaurua.

Taas lapsi kysyi, että kuolenko. Pienemmät lapset, vasta päiväkoti-ikäiset, katsoivat silmillä, jotka melkein irtosivat päästä. Suurilla, kauhistuneilla ja järkyttyneillä silmillä. 

En, en toki kuole, mutta sattui kyllä!

Mies tuli samaan aikaan vessasta ja kysyi, että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Sen jälkeen perhe asetti minulle kiellon, etten saa enää heittäytyä tuolla tavalla. 

Miksi, kysyn vaan! Kyllä äitien elämä on tylsää!

Kenellä on komeimmat mustelmat, kenellä? Hah! Näyttäkääpä! Minulla on lisää näitä myös polvissa ja säärissä!

Ystäväni, olet idolini! Älä tottele perhettä, älä tyydy elämään pelkkää äidin roolia! Kunhan nyt muistat, että et kuitenkaan kuole noissa tempauksissasi. Lähdetään siitä! 

Ja pyydä ensi kerralla minut mukaan, kokeillaan vaikka roikkua leikkipuiston kiipeilytelineen verkosta polvista pää alaspäin ja hypätä siitä voltilla maahan. Siitä tulee niin siistiä!



EDIT:

Julkaistuani tämän tarinan sain tältä ystävältäni viestin, jossa oli myös kuva. Ei varmaan tarvitse sanoa mitään enää.



10 kommenttia :

  1. Tästä tulikin mieleeni viime kesänä lapsen toiveesta tekemäni kuperkeikka takaperin, kahdesti jopa... Toinen kerta oli liikaa ja kuukauden vai liekö ylikin kärsin melkoisista niskakivuista ja pää kääntyi, noh, aika huonosti! Nyt jo vähän naurattaa, kun pysyviä vaurioita ei jäänyt =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai kauheaa! Ei kannattaisi vanhoilla päivillä yrittää! :D Et onneksi kuollut!

      Poista
    2. Onneksi en! Vaikka hetken silloin tuntui ettei sekään kaukana ollut, kun kivulta ei pystynyt kunnolla edes hengittämään! =D

      Poista
  2. Anteeksi, mutta nauroin ihan kauheasti tätä lukiessani. :D Onneksi ei käynyt pahemmin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän, mä oon nauranut eilisestä asti ja rukoillut häntä kertomaan lisää yksityiskohtia :D Ja lopulta odotin vain Aavan nukkumaan menemistä, että saisin kertoa kaiken teille lukijoille!

      Poista
  3. :D Teinikin tuli kysymään, että mitä mutsi hörisee :)
    Mulle ei ole käynyt mitään takapuolen jumittumista kummempaa. Mä olen äiti/sukulaispentujen lastenhoitaja, joka on aina liukumäessä, kiipeilytelineessä yms. ensimmäisenä. Persuksesta jään aina kaikkiin kiinni, ovat perhanat mitoittaneet pinemmille perille nuo huvilaitteet.
    Koiran kanssa kävin tuossa yksi ilta lumetuslumikasamäessä yksinään ilman minkään näköisiä ihmislapsia vetämässä peffamäet. Kivaa oli, ei sattunut lumipesua kummempaa :)

    T: 43-vuotias, entinen tasamaan lapsi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Mäkin oon jumittunut kiinni päiväkodissa lasten tuoleihin, joissa on käsinojat (esim vanhempainillassa, joka oli hulvaton, lue tästä: http://ylipyykkivuorten.vuodatus.net/lue/2015/08/tervetuloa-vanhempainiltaan ). Koira on hyvä kaveri, se ei juorua, mutta koiran katse on kyllä välillä aina paljonpuhuva :D

      Poista
  4. Aijaijai... sattuu pelkkä ajatuskin! Hyppäsin opiskelemaan vuosien tauon (ja lasten)jälkeen ja nuorille suunnatuilla liikuntatunneilla oli pakko sanoa että en uskalla edes yrittää kuperkeikkoja tai muita, muuten luukasa vaan kolisee lattialle :D hrrr.. miten vanhetessa pulkkamäki alkaa kuulostaa vaaralliselle lajille ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Mäkin oon reväyttänyt itseni kärrynpyörää tehdessä :D

      Poista