Kaksplus.fi

MENU

maanantai 29. helmikuuta 2016

Blogien ystäväkirjahaaste

En enää muista, sainko tämän haasteen joltain vai en, mutta päätin nyt vastata tähän kuitenkin. Ystäväkirja on alkujaan Napsahduksia-blogista.


1. Pituutesi ilman korkkareita?
166 cm. Teininä haaveilin mallin urasta. Onneksi en kasvanut pitemmäksi, että ei tarvinnut katsella niitä muita uran estäviä realiteetteja silmästä silmään. Saatoin siis todeta, että olen lyhyt mutta oman elämäni huippumalli. Heh! Sittemmin näin ne muut tuon uran esteet selkeästi.

2. Lempinimesi? Ja mistä se on peräisin?
Olen aina ollut Hansu. Ehkä se on tullut jo lapsuudessa kotoa. Lukiossa Hansu vääntyi kavereiden suussa Transu-Hansuksi, vaikka mielestäni pukeutumiseni pysyikin ihan naissukupuolen vaatteissa. Sen lempinimen vielä kestän, mutta en Hanskia. En ole mikään Hanski! Kun ystävä alkaa kutsua minua Hansuksi, tiedän, että olen hänelle tärkeä.


3. Minkä ruoan valitset lauantai-illalle, jos ei tarvitse miettiä kaloreita?
Minä teen arkena nopean ruuan ja mies tekee viikonloppuisin oikein kunnon hifistelyruuan. Matilda juuri vertasi, että isä tekee ruokaa kuin ravintolakokki ja äiti kuin roskakuski. Se oli ihan osuva vertaus. Jos saisin valita, pyytäisin miestä tekemään uunilohta, voikastiketta, uunijuureksia, perunoita ja salaattia, jossa on perussalaattiainesten lisäksi aurinkokuivattua tomaattia, fetaa, auringonkukan siemeniä ja viinirypäleitä. 

Minä ja Matilda voisimme sitten leipoa jälkkäriksi Kinderpiirakan, suklaa-juustokakun, Tiramisun tai vaikka Marianne-tortun. Nam!

4. Top 4 asiaa joita arvostat ystävyydessä?

Luotettavuus, samanlaiset elämänarvot, huumori ja se, että kertomiani huolenaiheita ei vähätellä tyyliin "anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, älä nyt tuollaisia murehdi". Ystävät ovat vain niin parasta. Kaikilla pitää olla ystäviä. Mene rohkeasti naapurin ovelle ja pyydä lenkille! Menkää vaikka rantaan piknikille kesällä (lue tästä). 


5. Telkkarista: Moderni Perhe, Kimmo, Salkkarit vai Hottikset?
Tunnustan: en katso telkkaria oikeastaan koskaan. En muista tämän vuoden puolella katsoneeni kuin Pikkukakkosta Aavan kanssa. Työpäivän jälkeen olen lasten kanssa, teen ruokaa, siivoan ja jos ehdin niin urheilen ja bloggaan. Joskus shoppailen, käymme uimahallissa... Joskus katson miehen kanssa jotain sarjaa tai leffan Netflixistä. Meillä ei ole koskaan telkkari auki taustameluna. En näe telkkarissa mitään pahaa, mutta en vain ehdi katsoa sitä.

6. Rakkaimmat harrastuksesi? Ja onko sinulla haaveissa aloittaa jotain uutta harrastusta?
Bloggaaminen ja blogien lukeminen, kuntosalilla käyminen (en tiedä tykkäänkö vieläkään, mutta yritän käydä. Lue tästä aiheesta), leipominen ja lasten kanssa lukeminen, elokuvissa ja uimahallissa käyminen ja lautapelit. Haluaisin käydä islanninhevosvaelluksilla ja päästä useammin mökillemme sekä matkustelemaan. Haluaisin osata soittaa pianoa tai kitaraa, mutta minulla ei ole pitkäjännitteisyyttä opetteluun. 

Minulla on harrastus, joka on monien mielestä ihan sairas: opettelen kielenhuoltoa intohimoisesti. Tiedän, että en osaa esimerkiksi pilkkuja vieläkään täysin. Opettelen kielenhuoltoa eri testien ja ohjeiden avulla sekä osallistun esimerkiksi Facebookissa eri ryhmissä keskusteluihin suomen kielen rappioista. Jos huomaan asian, jonka oikeinkirjoitusasusta en ole varma, tutkin asian heti, kun ehdin.


7. Haaveita, joiden toivot toteutuvan lähitulevaisuudessa?
Olemme varanneet keväälle matkan koko perheelle Kreetalle. Toivon, että kaikki menee hyvin ja meidän matkastamme tulee onnistunut. Haaveilen toimittajan työpaikasta aikakauslehdessä tai tiedottajan työpaikasta jossain, missä saan tehdä myös lehteä.

8. Hattaraa vai pehmistä?
Pehmistä, mutta kyllä hattaraakin on hauska syödä. Kumpikin kuuluu huvipuistoihin, jossa suurin intohimoni on perheenjäsenten ilon katseleminen ja herkkujen syöminen. Viime kesänä tosin ylitin itseni ja mukavuusalueeni ja menin Särkänniemessä ihan kauheaan laitteeseen. En ole toipunut vieläkään... Lue tästä.

9. Ripsiväri, kestoripset vai naturell?
Ripsiväri. Minulla ei ole koskaan ollut kestoripsiä. Olisi ehkä joskus jännä kokeilla! 



10. Mottosi <3
Motto on tavoitteita tai tarkoitusta kuvaava lause. Mikä siis kuvaa tavoitteitani? Mikä on elämän tarkoitus? Minusta tuntuu, että tärkeintä elämässä on rakastaa niitä ihmisiä, jotka ovat siinä lähellä. Jos kurottelee jotakin koko ajan liian kaukaa, jäävät ne lähimpänä olevat jalkoihin. Silloin tallaantuu paljon muutakin. 

Haastan mukaan kaikki Kaksplussan bloggaajat!


Tässä haasteen säännöt:
- Voit kopioida nämä säännöt postaukseesi
- Kiitä haasteen antajaa ja mainitse Napsahduksia-blogi haasteen alulle panijana
- Vastaa sinulle annettuihin Ystäväkirja-kysymyksiin
- Lisää kuvaksi/kuviksi parhaiten itseäsi kuvastavia kuvia
- Keksi uudet (tai käytä vanhoja :D) kysymykset blogiystävillesi
- Haasta mukaan ihania bloggaaja-frendejä


sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Ystävä 16 vuoden takaa

Viidessä maakunnassa ja yhdeksällä paikkakunnalla asuminen on tuonut elämänkokemuksen lisäksi jotain hyvin suurta: ystäviä. Jokaisesta asuinpaikastani on jäänyt muutama Facebook-kaveri sekä muutama oikea ystävä, joiden kanssa aina "jatketaan siitä mihin jäätiin viimeksi, kun tavattiin, meikit naamoilta me naurettiin" (pätkä blogini nimikkobiisistä Supernaiset).

Minulle on vieras ajatus, että ystäväni asuisivat niin lähellä, että voisin kävellä tai ajaa nopeasti autolla heidän luokseen. Olen kyllä saanut Pirkanmaaltakin, jossa olemme asuneet kohta kaksi vuotta, muutamia hyvin rakkaiksi tulleita ystäviä, mutta muut ystäväni asuvat muun muassa 150 km:n, 160 km:n, 240 km:n, 330 km:n ja 400 km:n päässä.

Tietysti haluaisin pitää kaikki ystäväni rutistusläheisyydellä koko ajan, mutta ei se yhteiskunta pyöri sillä tavalla, että kaikilla on ystävät lähellä ja Hanna saa tavata ystäviään tuosta noin vain (jos olet jo unohtanut, niin tämä oli elämänviisaus Ymmi Hinaajan tyyliin). Elämä vaan vie välillä mukanaan, mutta todelliset ystävät säilyvät.

Koska on Whatsapp, en koe, että asuisin kaukana ystävistäni. Pidän päivittäin yhteyttä muutaman ystävän ja sukulaisen kanssa. Joidenkin kanssa juttelemme vain tavatessamme, mutta tapaamme kyllä ainakin kerran, pari vuodessa. Silloin tuntuu aina kuin olisi tavattu juuri eilen.


Ystävät, parasta vuosikertaa vuodesta toiseen! Kuva netistä.
Sain tänään kylään luokseni kaksi ystävääni, joiden kanssa tutustuimme opiskellessamme vuoden verran kansanopistossa 16 vuotta sitten. Tuon jälkeen olemme valmistuneet oikeisiin ammatteihin ja tehneet töitä. Toinen ystäväni on edennyt urallaan huikeasti ja toteuttaa itseään myös matkustelemalla ja joogaamalla. Toinen ystäväni on laillani valmistunut ja tehnyt töitä, mutta saanut myös suuren perheen.

Kun tapaamme, on keskellämme aina suuri lauma lapsia, usein yhteensä jopa kahdeksan. Joka huoneessa on huippukiva leikki käynnissä, jollakin pienellä on koko ajan tärkeää, äänekästä asiaa ja jollakin on aina joku kriisi menossa (kuten vaikka semmoinen, että kaveri otti juuri sen barbien, minkä itse oli juuri aikonut ottaa).

Me aikuiset aloitamme kuulumisistamme kertovan lauseen, niistämme lapsen nenän, puhallamme pipiin, jatkamme lausetta, siirrämme kattilan pois levyltä, huudamme yläkertaan, että ei, ei nyt saa pelata, jatkamme lausetta ja juoksemme vessaan pyyhkimään. Lause jää kesken.

Rollaattoria työntäessä voi sitten yhdessä muistella, että tällaisia me tytöt olisi tarvittu silloin nuorina flikkoina, kun silloin kerran maisteltiin oikein herrain juomaa olutta ja maistuikin sitten liian hyvin! Kuva netistä.
Meitä naurattaa. Katsomme toisiamme kodeissamme, jotka eivät ole enää mitään opiskelijabokseja. Keittiöissämme on astiasarjoja. Meillä kaikilla on televisio ja jopa auto. Pystymme ostamaan uuden meikkivoiteen loppuneen tilalle eikä tarvitse seuraavaan opintotukeen asti pyytää joka aamu ystävältä lainaksi muutamaa tippaa meikkivoidetta.

Näemme silmissämme kolme 20-vuotiasta tyttöä, joiden mielestä on huikea idea pitää tyttöjen ilta. Se ilta on joulukuussa 2000. Laitetaan kolmiraitaverkkarit! Ollaan ilman meikkiä, siemaillaan siideriä ihan vain kotona. Pyydetään pari muutakin tyttöä mukaan.

Näemme yhä, miten kuningasidea lähtee siitä kulkemaan ja lopulta päädymme viiden tytön voimin baariin tanssimaan. Ilman meikkiä. Kolmiraitaverkkareissa. Joulukuussa 2000.

Muistamme tulevaisuudenhaaveet, haparoivan aikuisuuden, poikaystävät. Muistamme uuden arjen poissa kotoa. Muistamme ajan, jolloin ehdimme puhua kokonaisia lauseita. Muistamme ystävyyden.

Joidenkin kanssa kahden tunnin automatka on yhtä pitkä ja loputon kuin ikuisen syksyn ajatus lumettomassa marraskuussa. Toisten kanssa se vaatii vain kalenterimerkinnän ja lupauksen.

Tänäänkään lauseet eivät olleet kokonaisia, mutta syömisen, lasten viihdyttämisen ja ulkoilujen lomassa ehdimme katsoa valokuva-albumista kolmiraitaverkkareisia, huikean laihoja ja kummallisilla kampauksilla iltaa viettäviä opiskelijatyttöjä. Katsoimme heitä lempeästi: rakastavasti, ymmärtävästi ja vähän säälivästikin. Pelkkiä tyttösiä!

Ystävälle ei tarvitse selittää mitään, pelkkä ilme riittää. Ystävä kyllä ymmärtää kaiken sanomattakin. Kuva netistä.
Emme arvanneet tuolloin, että 16 vuoden päästä elämässämme on kahdeksan rakasta lasta, julkinen, merkittävä ammatti, unelmien ammatit, asuntolainoja, elämän solmuja ja avattuja solmuja, poikaystävistä aviomiehiksi muuttuneita miehiä, uusia paikkakuntia ja ihmisiä.

Emme ehkä myöskään arvanneet, että 16 vuoden päästä katsomme niitä tyttöjenillan valokuvia yhä yhdessä. Tuon illan tyttöjoukosta kaksi on jossain maailmalla, mutta me olemme yhdessä sekä Whatsappissa että livenä aina, kun kalenteri sen suo.

Toukokuussa 2016 pidämme uuden tyttöjen illan ehkä hotellissa, ehkä Tampereella. Me kolme yhdessä. Ei ehkä verkkareita, ei ehkä meikittömyyttä, mutta kokonaisia lauseita ja ystävyyttä. Ensimmäistä kertaa sitten lasten syntymän kohtaamme ilman lauseen keskeyttäjiä.

Olemme sen ansainneet. 

lauantai 27. helmikuuta 2016

Kun postilaatikko ahdisteli naista

Minusta on ihanaa, että aikuiset naiset voivat joskus riisua päältään jakkupuvun, uran, arvokkuuden ja elämänkokemuksen ja heittäytyä pyhävaatteissaan lasten liukumäkeen sillä seurauksella, että joutuvat melkeinpä hakemaan loppuviikoksi sairauslomaa fyysisten ja henkisten vammojen vuoksi. Ystäväni revitteli juuri niin, mitä arvostan valtavasti. Lue ihmeessä!

On ihanaa, että ei tarvitse aina käyttäytyä. On ihanaa, että muutkin mokaavat. On ihanaa, että joku tunnustaa sen ja osaa nauraa itselleen.

Jäämäkiä harrastava ystäväni on tutustuttanut minut ystäväänsä, jolle kävi juuri niin, että hän myöhästyi bussista. Se oli virhe.

Olemme oppineet, että olisi suosittava julkisia kulkuvälineitä yksinäisen yksityisautoilun sijaan. Kyllä me sen tiedämme! Ystävälleni siis sattui käymään aamukiireessä niin surkeasti, että hän myöhästyi bussista ja joutui siis ottamaan alleen auton. Koska naisihmisen on päästävä töihin ajoissa joutumatta pulaan, ei liene niin kauhea asia istua joskus auton rattiin.

Kyllä se oli kauhea asia. Maailmankaikkeus tuli väliin ja kosti tämän ilmastonmuutosta jouduttavan teon. Ystäväni kertoi minulle tarinan tästä aamusta näin:

Tarina ilkeästä postilaatikosta


Ajelin kohti työmaata, kun huomasin yhtäkkiä postilaatikon keskellä tietä. Siinä se nökötti, punainen, ihka elävä, aito postilaatikko. En mahtunut väistämään. En uskaltanut ajaa päältä, että rengas ei puhkeaisi. En voinut pysähtyä, koska ajoin rajoitusten mukaista kovaa vauhtia keskellä valtaväylän ramppia! Ja siinä se postilaatikko oli, joka hetki yhä lähempänä.

Ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin ajaa hurauttaa keskeltä yli vaan ja toivoa, että myös mahtuu yli. Silmät kiinni ja kädet ristissä ja kirkuen, tai no oikeastaan kädet valkoisina rattia puristaen, silmät suurina kuin kissan nähneellä hiirellä ja suu äänettömään huutoon avautuneena hurautin yli niin, että kolahdus vaan kuului.

En enää matkustanut yksityisautollani yksin. Sain mukaani ylimääräisen matkustajan: punaisen postilaatikon. Tulevaisuuden varalle voin nyt kertoa, että postilaatikko ei mahdu valtatien ja Punton väliin. Älä yritä tätä kotona!

Melkoisella metelillä nilkuttelin seuraavaa ramppia ylös vastaantulevien autojen kuskien viittilöidessä hätääntyneenä minulle, että "Hei sulla on postilaatikko auton alla". No shit! Kyllä ihminen saa aamuruuhkassa ajella oman postilaatikkonsa kanssa, jos haluaa eikä tarvitse jokaisen siitä tehdä numeroa! Vilkuttelivat jokainen kuin olisin vähä-älyinen. Kai minä nyt huomasin, että mukanani on postilaatikko.

Varo punaisia, ne ovat yleensä niitä ahdistelijalaatikoita. Kuva täältä.
Kurvasin mukavan metelin ja postilaatikon kanssa lähimmän ABC:n pihaan. Siinä sitten naisihminen pikku-Puntostaan ulos ihmettelemään, että kyllä, postilaatikko sitten halusi lähteä mukaani. En voi sanoa olevani mikään automekaanikko. Siinä tuijottelin postilaatikkoa ja kelloa, enkä tiennyt, olisiko parasta nauraa, itkeä vai kirkua. Tilanteen olisi tehnyt täydellisemmäksi vain semmoinen, että minulla olisi ollut jalassa 20 sentin piikkikorot ja minihame ja pikkujakku. Olisin ottanut ehkä duckface-selfieitä postilaatikon ja Punton kanssa!

Otin aseekseni auton lumiharjan ja yritin sohia sillä postilaatikkoa yrittäen tehdä sen sillä tavalla huomaamattomasti, että ihan koko parkkipaikallinen autoilijoita ei olisi huomannut. Olin sillä tavalla tähdännyt ajaessani hienosti keskelle, että kiinni oli ja pysyi tämä kuokkavieraani. En yltänyt koko lootaan.

Hyppäsin takaisin rattiin ja suhasin hetken eteen ja taakse. Ei vaikutusta. Huokaisin, ajoin kunnolla parkkiin ja soitin töihin, että ihan heti en ole tulossa, on vähän niin kuin tilanne päällä.

Kumpaan näistä luottaisit? Maskuliiniseen, komeaan ja turvalliseen harmaaseen vai rentoon punaiseen? Mieti tarkasti! Kuva täältä.
Mulkoilin postilaatikkoa yrityksenäni tappaa se katseellani, kun tuli viereeni herrasmies kattofirman mainostakki yllään. "Hei sulla on postilaatikko auton alla", sanoi hän minulle ystävällisesti. "Joo huomasin", sanoin väläyttäen hymyn, joka sekin voisi tappaa. 

Herrasmies ei pelästynyt hymyäni vaan nappasi lumiharjan kädestäni, könysi Puntoni alle ja sai sen pahanilmanlootan irti! Halleluja! Ihana mies! 

Tarjosin hänelle kiitokseksi ilmaista postilaatikkoa, mutta hän ei sitä tarvinnut. Sanoi kuitenkin, että muistaisin hänet, kun tarvitsen kattoremonttia. No, ei minulla kerrostaloasukkaana juuri ole valtaa kattofirman valinnassa, mutta jos joku nyt tarvitsee Pirkanmaalla kattoremonttia, niin kannattaisi soittaa kaikki firmat läpi ja valita se, jossa työskentelevä herrasmies osaa irrottaa auton pohjasta postilaatikon.

Eniten jäi ehkä harmittamaan, että en katsonut hylkäämästäni postilaatikosta, onko se täynnä rahalähetyksiä. Niillä rahoilla olisin ostanut isomaavaraisen maasturin. Harmittaa myös, että en painanut mieleeni kattofirman nimeä. Olisin heti suositellut firmaa kotitaloni taloyhtiölle sekä koko muullekin maailmalle.

 
Moni kakku päältä kaunis? Raamit kenties kohdallaan, mutta entä sisältö? Kuva täältä.

Mikäkö on tämän tarinan opetus? No se, että koskaan ei tiedä, mistä paha postilaatikko hyökkää ja että kyllä joku herrasmies jostain (kattofirmasta) saattaa kuitenkin tulla ja pelastaa. Ja että naura itsellesi ihan kunnolla, kun tilanne sen vaatii! Naura kaverillesi myös!


Ps. Lue myös mitä tapahtui, kun äidin ja kolmen tytön autosta puhkesi rengas keskellä ei mitään. Puhjennut autonrengas, olkaapa hyvä!


perjantai 26. helmikuuta 2016

En kaipaa enää vauvaa

Huomasin sen ihan yhtäkkiä. Huomasin hiljaisuuden.

Esikoinen luki omassa huoneessaan, keskimmäinen oli kaverinsa kanssa ulkona ja pienin oli naapurissa leikkimässä. Meillä oli ihan hiljaista. Minua ei tarvinnut kukaan. 

Yhtäkkiä lapset ovat kasvaneet. Pieni täyttää ihan kohta 5, seuraava kesällä 10, vanhin loppuvuodesta 13. Yhtäkkiä meillä ei ole enää vauvaa. Meillä ei ole enää taaperoa. Meillä ei ole vaippoja, syöttötuolia, soseutettua ruokaa eikä rattaita. Minun syliini ei kiipeä joka hetki joku. 

On yhtäkkiä hetkiä, jolloin talo on hiljainen ja minulla on omaa aikaa. Se tuntuu vieraalta. Se tuntuu hassulta. Se tuntuu oudolta. Se tuntuu aika ihanalta.

Tässä vaiheessa on yleensä tullut vauvakuume. Se pikkuisen kutittava, ihastuttava, kikattava tunne, joka kasvaessaan muuttuu suureksi kaipaukseksi ja täyttää kaikki ajatukset. Siitä voi tulla jopa pakkomielle, varsinkin, jos vauvaa ei saakaan joko puolison tai biologian vuoksi.

Melkein 5 vuotta, 31 vuotta, rv 40+0 (tasan 2 viikkoa syntymään!) ja 7,5 vuotta.
Mutta ei enää. Olen ollut kolme kertaa niin suuren vauvakuumeen tuupertama, että hengittäminenkin on tehnyt kipeää. Yhtä vahva kuin oli tunne vauvan kaipuusta, on nyt tunne siitä, että enää ei tarvita meille vauvaa. En enää kaipaa syliini ihmistä 24/7. Nämä rakkaani täyttävät sylini täydellisesti, juuri sopivasti, juuri sopivalla tavalla.

Nyt, kun kavereiden kanssa leikkiminen tuntuu pienimmästäkin useimmiten kivemmalta kuin äidin ympärivuorokautinen syli, olen voinut löytää jälleen itseni. Olen ollut äiti vuodesta 2003 asti, ja  uppoutunut vauva-aikojen ja äitiyden onneen täydellisesti koko aikuisikäni.

Vuosikausiin ei ole ollut olemassa minua itseäni kuin pieninä murusina, mutta en ole halunnutkaan mitään muuta. Olen toki lasten välissä opiskellut ja tehnyt töitä, mutta silti pääasiassa ympärivuorokautisesti poskeni ovat peittyneet hilloisiin suudelmiin, yöni täyttyneen korvatulehduspotilaan lohduttamisesta ja vessareissuni olleet sirkusta, jollaisesta en ennen lapsia tiennyt mitään.

Kolmelle lapselle riittää yksi aikuinen


Nyt rakastan sitä, että saan käydä salilla, kirjoittaa blogeja ja tavata ystäviäni. Mieheni saa käydä juoksemassa ja uppoutua hyvään kirjaan. Kolmen lapsen arjen pyöritykseen ei tarvita enää kahta aikuista jokaikistä hetkeä. Voin hyvillä mielin sulkea oven ja tulla 1,5 tunnin kuluttua salilta tietäen, että mies ei ole aivan rikki, kun palaan. Hän voi palata juoksulenkiltään tietäen, että vastassa ei ole itkevä vaimo ja tämän jaloissa roikkuvat, huutavat lapset. Muutamia vuosia ehtikin niin mennä, joten tämä muutos on tervetullut. 

Tietenkin kasvavat lapset tarvitsevat yhä enemmän vanhempiaan, mutta tarve on erilaista. Voin ottaa kauppareissulle mukaan yhden lapsen ja saada häneltä todellista apua ja loistavaa seuraa. Keskustelut näiden huumorintajuisten tyyppien kanssa ovat kerrassaan hulvattomia. Tytöt voi jättää keskenään puhelimen ja päivystävien naapureiden lähelle tunniksi. Koululaiset pärjäävät hetkiä hyvin yksinkin ja tykkäävät omasta rauhasta.

Minun oma vartaloni


Vartaloni ei tule enää muuttumaan kenenkään muun ihmisen takia. Minulla on aikaa kuntoilla, että vältyn selkäongelmilta, joita minulla oli hetki sitten. Minulla on aikaa laittaa aamuisin ripsiväriä. Voimme käydä ravintolassa ilman, että se reissu on kaaos, kuten tässä humoristisessa kirjoituksessani. Voimme matkustaa lentokoneella maailmalle ilman, että vanhempien hermot ovat jo alkumatkasta riekaleina ja koko kone toivoo, että meidän takia tehdään välilasku ja meidät jätetään jonnekin Frankfurtiin selviämään keskenämme.

Joskus, varsinkin kuumeillessani kolmatta vauvaa, luulin, että en parane vauvakuumeesta koskaan. Luulin, että olen niitä, jotka haluavat ja tarvitsevat syliinsä vauvan aina. Tuntuu yllättävältä, että nautin yöimetysten sijaan yöunista ja vaunulenkkien sijaan kuntosalin juoksumatolla liikkumisesta.

Luulin, että syliini kuuluu aina lapsi ja olalleni hoitolaukku, mutta yhtäkkiä nautin myös hetkistä yksin ja hoitolaukun sijaan käsilaukusta, jonka ei tarvitse olla pissan ja maidon kestävä. Se on ihan uutta.

Luulin, että elämän ainoita iloisia, isoja asioita ovat vain lasten syntymät. Ajattelin, että mitä sitten muka tapahtuu, jos ei saakaan enää uusia lapsia.

Sittenhän sitä vasta tapahtuukin!



Ps. On pakko lisätä, että uskon ymmärtäväni kuitenkin myös tahattomasti lapsettomia hyvin ja tiedän, että elämä voi olla hyvää ja tasapainoista ilman lastakin. Olen saanut sukeltaa niin syvälle lapsettomien elämään kuin sitä itse kokematon voi koskaan päästä. Lue toimittamani kirja Ei kenenkään äiti - kertomuksia lapsettomuudesta, jos aihe kiinnostaa.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Lasten yksityisyys blogimaailmassa

"Taisi tulla ihan kauhea ilme", sanoi Aava surullisena, kun näki kuvan, johon olin laittanut hänelle kasvojen eteen sydämen. Vakuutin hänelle, että ilme oli maailman ihanin, ja näytin kuvan, jossa tuo ihana ilme yhä näkyy. Keskustelimme hetken, minkä jälkeen Aava huikkasi, että "Mä päätän sitten aikuisena mun omassa blogissa, näkyykö mun naama" ja hyppeli leikkimään.


Mietin bloggaamisen aloittamista monta vuotta. Olin kolme kertaa raskaana, synnytin, sain vauvoja, pidimme ihania ristiäisiä, ostimme omakotitalon, opiskelin, tein gradua, valmistuin, laihdutin kymmenen kiloa, muutimme kauas kotiseudulta jälleen kerran, vietimme kolmekymppisiäni hulvattomalla kasariteemalla... Miten monta loistavaa bloggausaihetta! En kuitenkaan avannut blogia.

Bloggaamisen esteenä oli kaksi suurta asiaa. Ajattelin, että ketään ei kiinnosta meidän tavallinen arkemme. Toisena asiana pohdin kovasti lasten yksityisyyttä. 

Blogiajatukset pysyivät poissa aina alkuvuoteen 2015 asti, jolloin Keliakialiitto etsi bloggaajia. 

Kirjoitan, että voin jakaa vertaistukea


Kolmevuotias Aava oli saanut puolentoista vuoden kivun, itkun ja taistelun jälkeen keliakiadiagnoosin. Aihe oli tuore ja jatkuvasti mielessä. Koska keliakia on vaikeasti diagnosoitava, sen oireet ovat hyvin vaihtelevia, alkutaival keliakiassa on usein hankala ja koska keliakiatietämyksessä on yhä parantamisen varaa ammattikeittiöilläkin, koin, että minun täytyy tehdä jotain. 

Halusin välittää tietoa, poistaa ennakkoluuloja ja jakaa vertaistukea. Halusin kirjoittaa myös oman jaksamiseni ja tietojen kasvattamiseni vuoksi.

Hain ja pääsin Keliakialiiton vapaaehtoistyöntekijäksi kirjoittamaan blogia keliakialapsen perheen elämästä. Koin asian hyvin tärkeänä, mutta siinä oli vain yksi mutta: oma pieni lapseni.

Minä en omista lapsiani, he eivät ole osa minua niin kuin uusi laukkuni tai ammattini. Miten minä voin päättää heidän puolestaan, mitä heistä julkaistaan kaikkien nähtäväksi? Keliakialiiton blogissa asia on vielä isompi: kirjoitan lapseni sairaudesta, hyvin henkilökohtaisesta osasta lastani.

Minä olen nyt siis päättänyt, että lapseni sairaus on julkinen. Lapseni sairaudesta voi lukea internetistä. Onko se oikein? Oliko minulla oikeutta tehdä niin merkittävä päätös?

Toisten nimiensä lapset


Suunta-verkkopalvelun gluteenittomuudesta kertovat blogit avautuivat huhtikuussa 2015. Ennen ensimmäistä kirjoitusta päätin pelisäännöt: päätin kuvata lapsia vain takaa tai sivusta tai peittää heidän kasvonsa. Avasin tämän blogin kesällä 2015 (lue ensimmäisiä kirjoituksiani tästä) ja jatkoin samaa linjaa.

Lapsillani on maailman kauneimmat nimet, ihanimmat syntymäajat, mukavin koulu ja kivoin kotikunta. En kuitenkaan mainitse niistä mitään blogissa. Minusta niillä ei ole merkitystä blogimaailmassa. Voisin puhua lapsista isosiskona, veljenä ja pikkusiskona, mutta otin kuitenkin blogikäyttöön heidän nimirimpsuistaan kultakin yhden nimen, joilla heitä joskus kotonakin kutsutaan. 

Minusta on ihanaa lukea blogeja, joiden lasten nimet tiedän. Perheet tuntuvat tutuilta. On ihanaa nähdä hymyileviä kasvoja ja onnellisia ilmeitä. Kuitenkin mietin usein näiden lasten yksityisyyttä. Ei tarvita kovin kummoisia taitoja, että kuvat saa kopioitua itselleen, muokattua haluamakseen ja jaettua eteenpäin. Sitähän internet on täynnä, ei tämä ole mikään uusi juttu. Minä en vain uskalla kertoa kaikkea. En uskalla tarjota siihen mahdollisuutta kuin kultaisella tarjottimella. 

En halua, että lapsi itseään googlatessaan löytää aikuisena netistä kasapäin juttuja ja kuvahausta sivutolkulla kuvia. Jos hän haluaa myöhemmin laittaa niitä itse, niin laittakoon, mutta nyt minä en saa sitä päättää.  

Haluaisinko minä löytää netistä itsestäni kuvia kasarivaatteissa nenää kaivamasta tukka silmillä ja vaipat housussa? En. Kiitos kasari, että vanhempieni ei tarvinnut päättää tällaista!

Lapsi lumihevosen selässä


Kuvista jää paljon puuttumaan, kun kasvot peitetään. Se on selvä juttu, mutta niin se vain nyt on. Voin kuitenkin kertoa, että tässä kuvassa lapsellani on onnellinen, ylpeä ja jännittynyt ilme. Hän on onnellinen ja ylpeä hevosesta, jonka teimme yhdessä naapureiden kanssa. Häntä jännittää, että hevosen heiveröinen pää putoaa. Häntä jännittää myös olla korkealla!


Ystävämme ja sukulaisemme lukevat blogiani, että he kuulevat, mitä meille kaukana asuville heidän läheisilleen kuuluu. Muut lukeavat blogia kenties viihdyttääkseen itseään puuroa keittäessään tai surffaillessaan netissä hetken ennen nukkumaan menoa. Onko heille väliä, minkä niminen ja näköinen tyttö on lumihevosen selässä? Uskon, että ei.

Ajattelen, että ei ole niin väliä, että kirjoittamani asiat ovat tapahtuneet juuri meille. Ne voisivat tapahtua kenelle tahansa. Haluan jakaa vertaistukea ja tarjota palasia ruuhkavuosista, uhmaiästä, murrosiästä, tulevasta keski-iästä ja väsymyksestä, pyykkivuorista, kasvukivuista ja onnen pienistä hetkistä. 

Onko sillä nyt sitten väliä, että juuri meidän perheessä kaatuu maitopurkki, lapset tappelevat, hiekanmuruset kantautuvat keittiöön, yöllä vasta muistetaan huomisen kaverisynttärit... Eikös teillä ole ihan samanlaista? Minä vain nyt sanon sen ääneen, kirjoitan sen, mitä muut eivät usko muillakin olevan: hirmuista härdelliä. Ihanaa, mutta ihan hullunmyllyä elämää.
  

Minun päiväkirjaani, ei heidän 

 

Kirjoitan lapsista toisilla nimillä myös siksi, että tämä on minun  päiväkirjaani, minun versioni tarinasta. Näin minä koen nämä tilanteet enkä kysy muilta mielipidettä asiaan. Jos lapsi kirjoittaisi, hän voisi kirjoittaa, että äiti on ihan tyhmä. Ei siihen minun naamaani ja nimeäni tarvittaisi, hän saisi kyllä vertaistukea muilta teineiltä pelkällä paljonpuhuvalla sanalla äiti. Tai kenties sanalla mutsi

Kun minä kirjoitan esimerkiksi murrosiästä, yritän nauraa itselleni enkä lapselleni. Lapsen kuuluukin kiukutella, mutta minun ei kuuluisi. Kirjoitan siitä, että kiukuttelen silti, että kiukuttelen pahemmin kuin lapsi. Minähän se säälittävä ja tyhmä olen eikä hän!

Koska olen viestintäalalla ja pätkätyöläinen, ovat blogitekstini myös ammatillisia kirjoitusnäytteitäni. Siksi kerron edes jotain. Jos en kertoisi mitään, olisivat tekstini persoonattomia, mauttomia ja hajuttomia. Lukisiko kukaan enää silloin? Olen kuitenkin valinnut julkisuuden, ja rakastan bloggaamista. Kun aiheena on omalle äitiydelle nauraminen, eivät aiheet lopu koskaan!

Varsinkin silloin, kun saan negatiivisen kommentin blogiini, olen tyytyväinen, että en ole kertonut lapsistani kaikkea. Minua saa haukkua, mutta heitä ei. 

Blogini on kenties tylsempi ja epäuskottavampi, kun en ole kertonut kotikuntaamme enkä kaikkia tietoja lapsistani. Minua ei haittaisi, vaikka suosikkiblogieni lasten nimet olisivat oikeiden nimien sijaan lempinimiä tai pelkkiä siskoja ja veljiä. En tuomitse nimiä kertovia, mutta minua itseäni hieman arveluttaa tämäkin paljastamiseni määrä.

Mitä te olette mieltä? Onko meillä oikeutta kirjoittaa lapsistamme? Oletko sinä valinnut kertomisen vai vähemmän kertomisen? Missä menee hyvien ja huonojen lapsipostausaiheiden raja?

Sana on vapaa! Provosoiduitko kirjoituksestani?

maanantai 22. helmikuuta 2016

Lapseni lempikirjallisuus, voi hyvänen aika

Lastenkirjallisuus on minulle hyvin tärkeää. Olen lukenut kahdelle vanhemmalle lapselle vuosien varrella muun muassa kaikki Risto Räppääjät, Ellat ja kaverit, Konsta ekaluokkalaiset, Astrid Lindgrenit ja Tove Janssonit ja monia muita. En malta odottaa, että saan lukea ne kaikki pian Aavallekin.

Ihania yhteisiä hetkiä lastenhuoneen lattialla, kun pitäisi jo nukkua, mutta kukaan ei malta laskea kirjaa käsistään. Jännittäviä tarinoita, hauskoja kommelluksia, ihania seikkailuja. Parhaita hetkiä yhdessä!

Olen koulutukseltani filosofian maisteri. Pääaineinani luin kirjallisuutta ja kirjoittamista ja pisimpänä sivuaineena suomen kieltä. Äidinkielen opettajan tutkinnosta minulta puuttuu käytännössä vain opettajan pedagogiset opinnot. Kirjallisuus on siis minulle tärkeää! 

Kirjastossa kuljen usein lasten luokkien lukudiplomilistat kädessäni ja lainaan heille vaivihkaa monia erilaisia kirjoja. Meillä on alakerrassa "kirjastokori", johon tuon aina lapsille luettavaa, mutta toki he valitsevat itsekin. Kirjastoharrastuksestamme kirjoitin syyskuussa tässä postauksessa.
 
Matilda valitsee nykyään kokonaan itse kirjansa. Kun hän tänään lainaa 400-sivuisen nuorten fantasiaromaanin, on hän huomenillalla sen jo lukenut, vaikka hän on käynyt koulussa, tehnyt läksyt ja lukenut kokeeseenkin. 

Henrik lukee myös paljon - Aku Ankkoja, Star wars -lasten tietokirjoja ja Lego-ohjekirjoja. No, Aku Ankkojen kieli on erinomaista ja rikasta ja noista muistakin oppii paljon, joten mikäs siinä. Ja sen tervetuloa-sanan saa muuten kirjoittaa myös terve tuloa niin kuin se Akkareissa kirjoitetaan, joten ihan hyvät lukemiset hänelläkin on.

Entä Aava sitten? Hän tietysti rakastaa kaikkia löytämiämme kirjoja, mutta yksi aihepiiri on kiinnostavuudessaan yli muiden. En tiedä, mihin kohtaan tämä sijoittuu kirjallisuuden kaanonissa.Näytän kuvan. 


Tässä on lapseni tämän hetken ehdoton lempikirja. Yhden kerran se on ihan hauska lukea, mutta että kymmeniä kertoja... Kuinka hienoa on osata ulkoa tarina kirjasta Paukku? Missä illanistujaisissa voin päteä osaamalla lasketella ulkomuistista, että "Piereskelen kylvyssä, se kuplii hassusti. Plup, plup, plup!"?

Avataan yhdessä hieman lisää tätä lastenkirjallisuuden ehdotonta helmeä. 

Mikä hauskinta, Aavalla on lukemisen opettelun herkkyyskausi. Hän pelaa usein Ekapeliä (suosittelen) ja opettelee sieltä äänteitä. Millä muilla sanoilla voisikaan opetella lukemista kuin erilaisilla pierua kuvaavilla onomatopoeettisilla äänillä? "Äiti, lue sinä nuo ylätekstit, niin minä luen pierut! P, A, MMM: TÖÖT!" "Melkein, tööt luki tuolla edellisellä sivulla."

On toki muitakin klassikoita kuin tämä. Näytän mielelläni: 


Tuo pissakirja on kyllä totaalinen rimanalitus. Silmäni melkein pullistuvat päästäni sitä lukiessani. Järkyttävä teos! Pahempi kuin Hannu Salaman Juhannustanssit 1960-luvulla. 

Entäpä Aavan reaktio? Kikattaa hervottomana pallona vatsaansa pidellen, putoaa sohvalta, kiipeää takaisin, näkee kuvan uudestaan, repeää totaalisesti uudestaan, pyyhkii kyyneleitä silmistään. Ei kait siinä, hyvä, että viihtyy. Minäpä sitten luen vielä kerran tämän sinulle. 

Mutta eiväthän ne toki siihen loppuneet. Jos tehtävänä on tehdä aikuinen pahoinvoivaksi inhorealismista, niin helposti onnistuu kyllä. 


 Nyt ollaan asian ytimessä! Sitä itseään koko kirja täynnä!


Aika jännä, enpä tiennytkään! Mutta luetaan me toki tätä kirjaa. 


Tiesin, todellakin tiesin. 


Aamen! Täti Prööt ja Setä Pruut haluavat kuulla vain tarinoita kukkasista.

Hei mutta on yksi ihan järkeväkin, opettavainen kakkaeepos! Sen voitte oikeastikin lainata lapsellenne. 


Tässä kirjassa on monia hyviä ohjeita itse kullekin! Tarkistapa, osaatko itse nämä kaikki tavat, kuten: 

"Mene aina vessaan ajoissa, käy ennen matkaa ja unia. 
 Älä etuile, häiritse muita. Pyydä anteeksi pakutteluita. 
Muista koputtaa. Sulje ovi. Älä lorvi, viivy vain tovi. 
Älä unohda nostaa istuinta. Muista pyyhkiä ja huuhdella.
Pese kädet, valot sammuta. Vielä vetoketju tarkista."

Kyllähän lapsi saa nauttia (lasten)kirjallisuudesta kuin kirjallisuudesta. Pääasia, että kirjat kelpaavat. Eikä sillä kai väliä, että äiti on lukenut Saiturit, Silja nuorena nukkuneet, Juhat, Rikokset ja rangaistukset ja muut oikeat klassikot, saahan näistäkin nauttia. 

Sitä paitsi myös keskimmäiseen upposi tämä kirjallisuus kuin kokonainen vessapaperirulla vessanpönttöön kaksivuotiaan tutkimusmatkailijan tutkimuksissa. 

Mieheen sen sijaan ei uponnut. Etsin näitä kirjoja makuuhuoneestamme kuvatakseni ne teille ja kysyin niitä mieheltä. Hän mulkaisi pahasti, hyvin pahasti. 

"Vein ne pois (kirjastokoriin). Ne oli kauheita kirjoja." "Jouduitko lukemaan niitä iltasaduksi?" kysyin. "No jouduin. Se pissakirja oli ihan kauhea!" Myönsin, että tiedän, että niin oli. Sitten mieheni jatkoi päättäväisesti ja tiukasti: 

"Tästä lähtien minä käyn kirjastossa!"

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Risto Räppääjä ja yöhaukka

Vanhemmuudessa ehkä parasta on saada sukeltaa satuun joko kirjojen tai elokuvien kautta. Me sukelsimme tänään elokuvateatterissa Risto Räppääjän ja yöhaukan satumaailmaan. (Ei hätää, en aio spoilata!)


Luin tällä viikolla arvostelun, jonka mukaan elokuvassa opetetaan arkeologiasta lapsille kuin opetettaisiin jankkaamalla liikennesääntöjä. Lisäksi kuulin, että viisivuotias serkkutyttö joutui lähtemään isin kanssa kesken pois, koska elokuva oli liian pelottava. Tämän päälle minulla oli mielessäni muisto siitä, että en pitänyt Sevillan saiturista, että se oli liian nopeasti tehty eikä siinä naurattanut mikään. Silti vein jengini elokuvateatteriin, koska Risto Räppääjät täytyy aina nähdä leffassa ja lukea kirjoina!

Elokuva oli mielestäni todella hyvä! Siinä oli sopivasti ulottuvuuksia myös aikuisille. Minä ja Matilda nauroimme kohdissa, joissa Henrik ja Aava eivät nauraneet. Eikä ollut jankkausta mielestäni ollenkaan! Elokuvassa oli yllätyksellisyyttä, odotettua värimaailmaa ja satumaailmaa sopivassa määrin sekä mahtavia maisemia ja lapsuuden kesän tunnelmaa. Elokuvasta tuli onnellinen ja innostunut fiilis. On ne Risto ja Nelli ja Rauha, Elvi ja Lennart vaan sitten ihania!

Aava täyttää kohta viisi, ja hän pelkää noin niin kuin yleisesti kaikkea. Muutaman kerran hän oli sylissäni katse elokuvassa ja muutaman kerran sylissäni kasvot kiinni paidassani. Välillä hän oli kyykyssä jalkatilassa ja kurkki sieltä. Hän ei kuitenkaan itkenyt eikä halunnut pois, joten ei se liian jännittävä ollut hänelle!

Vedimme poppari-karkki-överit ja saimme hyvän elokuvaelämyksen. Tästä elokuvasta ei tullut tunne, että se olisi tehty nopeasti vain rahavirtojen vuoksi. Onnelin ja Annelin lisäksi parasta lasten viihdettä Suomessa mielestäni. Kannattaa käydä katsomassa!

Sain myös ottaa seurueestani yhden kuvan. Ilman salamaa, nopeasti. Luulivat, että en tajunnut noita sarvia päässäni. Minun muruseni! Suostuivat sentään yhä lähtemään jonnekin kanssani ja vielä istumaan kanssani samalla rivillä. Ennustan, että tilanne tulee jossain vaiheessa muuttumaan.







perjantai 19. helmikuuta 2016

Äkkilähtö parisuhdelomalle!

Minä ja A. tajusimme yhtäkkiä, että olemme käyneet viimeksi ihan kahdestaan jossain joulupäivänä. Tuolloin vanhempani olivat meillä ja me pääsimme käymään ihan kahdestaan baarissa!

No eikä käyty baarissa! Emme siis oikeasti, aikuisten oikeasti, käy koskaan baarissa. Se oli siis vitsi. Kävimme kahdestaan Tampereella apteekissa ostamassa Aavalle korvatulehdukseen lääkettä (lue blogiteksti kipeästä Aavasta tästä). Kävimme kyllä myös kauneimmissa joululauluissa. Se oli todellinen parisuhdehetki, koska meille jäi kirkonpenkistä vain yhden henkilön tila ja edessämme oli pylväs, joten näimme ja tunsimme vain toisemme joululaulujen raikuessa ympärillämme.

Tänään olimme ihan väsyneitä sekä tästä viikosta että vielä viime viikostakin, kuten reissusta Helsinkiin (lue tästä). Tajusimme, että tarvitsemme aikaa kahdestaan nyt heti! Niinpä me repäisimme ja otimme äkkilähdön!

Tulimme siihen tulokseen, että lapset ovat kyllin isoja olemaan erossa meistä. Annoimme muutaman pikaisen ohjeistuksen ja ehdottoman käskyn ja lupasimme sopivan lahjonnan ja sitten juoksimme autolle hyppien kuin takapihamme laitumelle kesäisin kirmaavat lehmät.

Autossa ensitöiksemme annoimme pienen teatraalisen pusun. Kyllä loma kahdestaan on pusun arvoinen!

Kuva täältä

Aikuiseen makuun 

 

Heti alkumatkasta palasimme vanhemman rooliin huolehtiessamme, miten naapurin lapset juoksentelivat tiellä kuin päättömät kanat. 

Matka meni ihan hyvin. En ollut epäsosiaalinen ja näppäillyt matkalla puhelintani, koska menin poistamaan siitä Facebookin. Emme ehtineet kovinkaan syvälliseen parisuhdeanalyysiin, mutta emme myöskään riidelleet. Ihan hyvä matka siis.

Perillä kohteessa sää oli juuri sellainen, kuin kohteen lomaoppaat helmikuulle lupaavat. Tähtiluokitus oli ihan hyvä. Kohde oli aikuiseen makuun ihan ok, mutta lapsiperheitäkin näkyi. Parasta kahdelle ja hyvään oloon -luokituksiin en osannut sanoa mitään.

Parveke: ei. Uima-allas: ei. Ravintola: kyllä. Kauppa: kyllä. Aamiainen: ehkä. Etäisyys meren rantaan: noin 100 km. Etäisyys keskustaan: 0 km.

Kohteeseen ei tarvinnut kirjautua, piti vain ottaa katoksesta ostoskärryt ja alkaa latoa ostoksia kyytiin. S-market: parisuhdeaikaa parhaimmillaan.

Tulevaisuudensuunnitelmia


Lomalla olisi hyvä keskittyä viettämään aikaa kahdestaan. Kyllä, olimme yhtä aikaa niin hedelmä-, vihannes- kuin leipähyllylläkin.  Työnsimme kärryjä yhdessä aivan kiinni toisissamme kuin vastarakastuneina, aivan kuin olisimme lykkineet toisiamme. Työnsimme kyllä ihan vain eteenpäin, emme tehneet edestakaista liikettä, jollaista äidit tekevät, kun sekoittavat ostoskärryt ja lastenvaunut.

Pariskuntien olisi hyvä suunnitella yhteistä tulevaisuuttaan. Me suunnittelimme kyllä! Suunnittelimme niinkin kauas kuin kolmen päivän päähän: päätimme niin lauantain, sunnuntain kuin maanantainkin ruuan.  Emme riidelleet yhtään näissä tulevaisuudensuunnitelmissa. Minä päätin lauantain ja A. päätti sunnuntain ruuan.

Maanantain kohdalla päätimme yhteistuumin tehdä jotain, minkä voi tehdä jo sunnuntai-iltana valmiiksi. Pariskuntien on hyvä olla joskus myös itsekkäitä, ajatella vain heitä kahta. Niinpä me päätimme tehdä kana-makaronilaatikkoa, johon tulee myös sinihomejuustoa. Epäilimme, että lapset eivät siitä tykkää, mutta sitten nauroimme ilkeästi niin kuin Doctor Evil Austin Powers -leffassa: Muahhahhahhaa, syöväthän ne, kun ei ole muuta tarjolla!

Huomasimme, että meillä on yhä paljon yhteistä. Mennessämme jugurttihyllylle tartuimme kumpikin litran jugurttipurkkiin, lausuimme kurjalla ja halveksuvalla äänellä sokerimäärän ja palautimme kumpikin purkkimme hyllyyn. 12 prosenttia sokeria, 14 prosenttia sokeria, ei käy! Oli muutakin yhteistä: kumpikin meistä oli ottanut Cheddar-juustoa hampurilaisia varten.

Aikuisten nautinnolliset leikit


Joskus aikuisten on saatava viettää ihan kahdestaan nautinnon hetkiä. Hetket täytyy ajoittaa tietysti niin, että lapset eivät pääse yllättämään. Kotimatkalla antauduimme intohimon valtaan autossa. Ei muuten ollut eka kerta, voin kertoa. Ensi vuonna olemme olleet yhdessä 20 vuotta, joten kyllä moni auto on saanut olla nautinnossamme mukana.


Voiko mikään olla nautinnollisempaa kuin nämä?

Kotipihalla piti vähän aikaa vielä hihitellä ennen kuin maltoimme mennä kotiin. Piti vähän hönkiä ilmaan, että saimme karkkien hajun pois suustamme, että emme jäisi kiinni. Se olisi ollut noloa, jäädä nyt kiinni karkkien syömisestä päivänä, joka ei ole lauantai!

Onnellinen paluu kotiin


Lapsilla oli kotona kaikki hyvin. Heidän ei ollut tarvinnut mennä hakemaan apua päivystävästä naapurintädistä. Tunti oli mennyt mukavasti yhdessä leikkien. Palkinnoksi luvatut iltapalavanukkaat otettiin ilolla vastaan.

Reissu oli sillä tavalla onnistunut, että emme puhuneet lapsista kuin nauraessamme, että ei tämä(kään) ruoka nirsoilijoille kelpaa, mutta life is hard jo lapsesta lähtien.

Ehkä ensi kuussa pääsemme kahdestaan kävelylle! Silloin kätkemme taskuun suklaalevyn, jonka nautimme heti kulman takana hihitellen kuin pahimmatkin pahanteossa olevat pikkukakarat.


torstai 18. helmikuuta 2016

Vauva-aikojen aarteet muistolaatikoihin

Ensimmäinen lelu, isovanhempien sairaalaan tuomat koiratossut, ristiäislahjaksi saama koru. Ihania muistoja, jotka kannattaa säilyttää.

Etsin äsken yhtä opiskelukansiota, kun eteeni tuli lapsillemme säilyttämäni pienet vauva-ajan laatikot. Meillä on aika vähän säilytystilaa enkä ole luonteeltani keräilijä, joten olen säilyttänyt kaikilta vain muutaman vaatteen, yhdet kengät ja jonkun lelun, jolla ei enää vauvavieraatkaan saa leikkiä.

Pysähdyin pitkästä aikaa tutkimaan laatikoita, koska nostin ne lattialle kansiota etsiessäni. Kuvasin teille jokaisen lapsen laatikosta muutaman tavaran.

Matilda, 2003.

Matildan laatikosta näytän teille 
 äitiyspakkauksen makuupussin, 
kummisedän ulkomaan-matkalta tuoman kaktuksesta tehdyn mekon,
yksivuotiskuvassa olleet tossut,
minun vanhan (vuodelta 1980) haalariasun, jonka sain mökkinaapurilta,
paidan, jonka historiaa en enää muista,
Saksassa asuvan isotädin lähettämän unilelun,
vanhempieni sairaalaan tuomat koiratossut,
äitini ostaman mielestäni aivan liian kalliin lelun (muistan yhä, miten ilahduin, kun katselimme sitä kaupassa enkä opiskelijaäitinä raaskinut sitä ostaa),
yhdet ensimmäisistä kengistä
sekä A:n äidin ostaman käsintehdyn hatun, jossa on hauskat korvat.
Lenkkarit, niin söpöt!
Olimme ystävä- ja sukulaispiirissä ensimmäinen vauvautunut pari, joten emme saaneet oikeastaan keneltäkään mitään käytettynä. Lisäksi minä vielä opiskelin eikä lähellä ollut halpoja ketjuliikkeitä, mikä näkyi sitten meidän tavaramäärässä ja tyylissä. Käytimme äitiyspakkauksen vaatteita eikä meillä ollut mitään tavarahifistelyä.
 
Kaikkea toki oli, mitä pitikin olla, mutta elämäntilanne oli ihan eri kuin toisen tai kolmannen lapsen syntyessä. Olimme kuitenkin onnellinen pieni perhe, olimme naimisissa ja vauva oli toivottu ja suunniteltu juuri siihen elämänvaiheeseen. Olimme olleet yhdessä jo viisi vuotta ja olimme halunneet saada lapset nuorena. 

Henrik, 2006.


Henrikille säästämistäni tavaroista näytän teille
unipussin, jota ilman emme pärjänneet (olisipa Matildallakin ollut unipussi!),
sukulaistädin antaman tyynyliinan, 
lahjaksi joltain ystävältä saaman asun, 
A:n ulkomaan työmatkalta tuoman Marc O´Polon paidan, 
ristiäisissä käyttämämme asun, jonka ystävät antoivat, jonka minä pilasin pesukoneessa,
muistaaksi lahjaksi saadut lentokoneen kuvalla varustetut haalarihousut, 
pikkuserkkujen kesämökille tullessamme antaman maitoimuri-bodyn, 
jonkun ystävän lahjaksi antaman Made in Finlad -bodyn, 
yhdet ensimmäisistä kengistä 
sekä toisten pikkuserkkujen tuoman auton heidän tullessaan katsomaan vastasyntynyttä.


Henrikin syntyessä olimme juuri muuttaneet omakotitaloon Jyväskylään ja elämä oli vakiintunut. Ystävilläkin alkoi olla lapsia. Matildan odotusaikana olin varma, että saamme pojan ja Henrikin odotusaikanana olin varma, että saamme tytön, joten yllätyimme kummallakin kerralla! Oli jo helpompaa hoitaa toista lasta. Yhtä onnellisia toki olimme kuin edelliselläkin kerralla. 

Aava, 2011.
Aavan tavaroista näytän teille 
unipussin, 
kirpparilta odotusaikanani ostaman violetin asun (ylhäällä),
ystävien antaman mekon, 
ystävän äidin antaman pannan,
sukulaisten ristiäisiin tuoman Minni-bodyn, 
kirpparilta löytämäni ihanan villa-asun,
sukkia ja tumput 
ja yhdet ensimmäisistä kengistä. 
Niin ja tuon lehtileikkeen, siitä kohta lisää!

Aava syntyi minun mielestäni iltatähdeksi. Pohdimme monta vuotta lapsiluvun sopivaa määrää (lue: tappelimme) ja lopulta pohdinta kääntyi minun mielipiteeni suuntaan. Saimme siis vielä yhden rakkaan lottovoiton ja väitöskirjan: oman lapsen.
 
Aava oli ainoa, jonka sukupuolen tiesimme odotusaikana. Kun odotin Matildaa, ei kunnallisella puolella päässyt kunnassamme alle 30-vuotias kuin yhteen ultraan, jossa ei katsottu edes niskapoimua. Henrikiä odottaessa sama juttu, mutta silloin meillä oli varaa maksaa yksityisessä yli sadan euron rakenneultra. A. ei halunnut kuulla sukupuolta. Aavaa odottaessa pääsin kolmeen tai neljään ultraan, ja kysyimme sukupuolen sillä kertaa.



 Kolmen päivän ikäinen Aava kuvattiin Sunnuntaisuomalaisen arkistoon kuvituskuvia varten, koska tunsin työni puolesta Sunnuntaisuomalaisen toimituksen. Tällaiseen juttuun hän päätyi jossain vaiheessa. Eikö olekin ihana! Tuo on muuten kuvattu sängyn päällä ja ryppyisellä lehdellä. Kyllä tuo pää on ihan kauniin pyöreä, hih.

Vielä pari muistoa:

Vauvakirjat sekä odotus- ja vauva-aikojen päiväkirjat.
Näin lapsena serkullani kastesormuksen, josta olin valtavan kateellinen. Päätin jo silloin, että minun lapsellani on kastesormus. Vanhempani toteuttivat toiveeni ja toivat jokaisen lapsen kastejuhlaan lahjaksi sormuksen. 


Vasemmalta oikealle Matildan, Henrikin, Aavan.
Tässä oli muutama muisto meidän vauvojemme vauva-ajoista! Samanlaisia kastekehyksiä meillä ei ole, mutta sen sijaan olemme saaneet kummeilta kastevesipurkit, jotka ovat olohuoneessamme. Purkit vilahtavat tässä postauksessa.

Kiinnostaisiko lukea, jos kirjoittaisin, miten raskauteni ovat edenneet? Ja nähdä kuva minusta 20 kiloa painavampana kuin nyt? Heh, huikeaa!



tiistai 16. helmikuuta 2016

Tavara on hukassa vasta, kun äiti ei tiedä, missä se on

‒ Äiti, ei ne ole täällä!
‒ On.
‒ Ei ole!
‒ On.
‒ Tule sitten näyttämään!
‒ No ihan tässä, missä sanoinkin.
‒ Aaaiiii, en mä nähnyt, että ne oli tuon takana...
Kouluun lähtijä ja ongelma nimeltä "äiti, olet piilottanut mononi".

‒ Missä täällä muka, ei ole!
‒ Kyllä on.
‒ Eikä ole!
‒ Sen kun otat sen vaan sieltä!
‒ Ei ole!
‒ Ole hyvä, tässä.
‒ En nähnyt, kun se oli tuon maitopurkin takana!
Oma lapsuus ja ongelma nimeltä "äiti, olet piilottanut juuston".

Jos tavara ei ole suoraan silmien korkeudella, ei se voi olla siellä, missä äiti sanoo sen olevan. Kaikki uskovat äidin tietävän kaiken, mutta jos sekunnin vilkaisulla ei näy, on äiti erehtynyt ja saa tulla näyttämään. Yhtäkään tavaraa ei nosteta eikä jakkaraa haeta avuksi. Jos ei näy, niin ei ole tavaraa, ja sitten huudetaan äitiä pelastamaan tilanne.


Äiti siivoaa kuin hurrikaani 


Luin juuri elämänviisauden, jonka mukaan tavara on hukassa vasta, kun äitikään ei tiedä, missä tavara on. 
 
On vähän tuota siivousneuroosia, ja siivotessani keksin tavaroille uusia, hyviä paikkoja. Harmi vain, että en muista kertoa niistä muille. Siispä meillä on ihan ymmärrettävää, että huudetaan "äiti, minne olet piilottanut...". En silti aina ole syyllinen! En ole syyllinen reppuun unohtuneisiin toppahousuihin enkä ansaitse valituksia kuivumaan viemieni läpimärkien hanskojen ja hattujen "piilottamisesta".

Äiti kyllä tietää, missä monot, juusto ja kuivuvat vaatteet sijaitsevat, mutta kaikkia muita en välttämättä muista. Olen vähän hajamielinen. Olen siivouksissani hirveän nopea, ja kun keksin uusia paikkoja tavaroille, ei ajatus ehdi mukaan. Tai sitten jätän hetkeksi tavarat paikkaan X, mutta en enää löydä tuota paikkaa. Siivoan kuin huurikaani, vauhdilla ja kaiken puhtaaksi ja tyhjäksi jättäen. 


Kuntosali, vaarallista muistille!


On meillä muutkin hajamielisiä. Esimerkiksi Henrik hävitti viime kesän alussa kotiavaimensa eikä löytänyt sitä koko kesänä. Huolimaton lapsi! 

Minä hävitän tavaroita siksi, että käyn kuntosalilla. Otin lompakosta salikortin ja laitoin sen jonnekin palatessani kotiin. A. löysi sen jonkun ajan kuluttua alakerran käytävästä maton alta. 

Otin salille mennessäni rakkaimman kaulakoruni pois jo muutama viikko sitten. Ei ole tullut vielä vastaan. Otin salille mennessä kellon pois. Kello löytyi lompakon kolikkotaskusta useiden päivien kuluttua. Kortti-ihminen ei kolikkotaskua tarvitse! 

Avaimia en juurikaan enää kadota, koska meillä on eteisen lipaston ylälaatikossa pieni kangaskori, johon kaikki laittavat aina avaimensa. 

Kerran kadotin Oivariini-rasian. Olin varma, että se ei ollut vielä tyhjä ja mennyt roskikseen. Löysin lopulta: kuivauskaapista! Minulla ei ole selitystä asialle, mutta minä se olin ollut. 



 En vain muista, lyö ihan tyhjää! Liian nopeat liikkeet, liian hidas pää.
 

Ilkeä kameralaukku, ettäs kehtaa


Kerran kadotin saman rakkaimman koruni sekä lapseni korun. Löysin ne aikojen kuluttua kameralaukun taskusta, jonne olin ne häihin mennessämme laittanut vaihtaessamme toiset korut hotellissa. 

Sitten kerran kadotin kamerani laturin. Etsin kaikkialta! Käänsin kaikki kaapit, soitin läpi ystävät ja kaikki paikat, joissa olin ollut kameran kanssa. Ei niin missään! Haukuin perheen ja epäilin jo itseäni unissakävelystä ja miestä käytännön pilasta ja murtovarasta ilkeydestä (viedä nyt pelkkä laturi!). 

Lopulta ostin 50 euron laturin ja avasin sen onnellisena pakkauksestaan. Samana päivänä löysin tietysti sen laturin. Hyvät siskot ja veljet: laturi oli kameralaukun taskussa!  Minulla ei ole mitään selitystä typeryydelleni! Olinhan katsonut laukkuun ainakin 50 kertaa, mutta jostain syystä en  ollut kuitenkaan katsonut siihen yhteen taskuun. Miksi? Miten voi ihminen olla niin tyhmä? 

Helposti!

Henrikin avain muuten löytyi kesän lopulla. 

Huokaus. Niin. Minä. Olin lainannut avainta lähtiessämme johonkin tapahtumaan ja laittanut sen avaimen sitten sinne, mistä kaikki kadonneet tavaramme löytyvät: kameralaukun taskuun. Juuuuuuuri sinne!

Äiti kyllä tietää, missä tavarat ovat. Yleensä. Älä lapsi tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon! 

Olisikohan se rakkain koru kameralaukussa...?


 ***

Ps. Jos haluat lukea meidän keliakia-arjesta, lue ryhmäblogia Arjen murusia.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Mahtava viikonloppu minuuttiaikataululla

Olen kaikista eniten eniten elossa, kun koko ajan tapahtuu. Haluan paljon ystäviä ympärilleni ja paljon tapahtumia. Rakastan kutsua ystäviä kylään, järjestää, leipoa ja organisoida.

En ole koskaan kaivannut juurikaan omaa aikaa. Nautin lasten tapahtumista ja lasten kanssa tekemisestä. Jos saan hetken kirjoittaa, katsoa hetken jotain sarjaa tai käydä kuntosalilla, niin olen ihan tyytyväinen.

Mitä enemmän kivaa tapahtuu, sen levänneempi olen. Jos ei tapahdu mitään, kyllästyn ja ärsyynnyn. Jos tapahtuu paljon, tuntuu, kuin olisin ollut viikon lomalla.

Tämä viikonloppu oli kyllä meillä sellainen superviikonloppu. Tiivistetysti: perjantaina meillä oli kylässä lähellä lomaileva ystäväperhe Jyväskylästä sekä siskoni sekä vielä Matildan luokkakaveri yökylässä. Lauantaiaamuna lapsilla oli poikkeuksellisesti koulupäivä, ja olimme seuraamassa tunteja koko perhe.

Kattailuja ennen vieraiden saapumista.
 Kun koulu loppui, lähdimme heti koko perhe Helsinkiin. Meillä on ollut jo kymmenen vuotta perinteenä käydä Helsingissä silloin, kun on Venemessut. A. on mennyt messuille ja minä olen mennyt lasten kanssa tapaamaan ystäviä, shoppailemaan tai Hoploppiin, Disney on ice -esitykseen tai jonnekin muualle kivaan juttuun.

Lähivuodet Henrik on päässyt isän mukaan ja minä ja tytöt olemme olleet messujen ajan kolmestaan. Tänä vuonna kävimme Sea lifessa, mikä oli kyllä tosi hyvä valinta.

Odotettu hotelliloma, helmikuun perinne!



Niin isoja, koska te olette kasvaneet?

"Äiti, tuolla kadulla kävelee joku täti!" Maalaislapsi kaupungissa. Pupu mukana.

Silmäniloa ikkunassa


Muutama välähdys viikonlopusta:

Kävimme lauantai-iltana syömässä Rossossa A:n kahden veljen sekä toisen veljen vaimon ja vauvan kanssa. Yhtäkkiä syödessämme minua toisella puolella pöytää istuvat A. ja veljensä alkoivat tuijotella epäuskoisina ikkunasta ulos vastapäisen rakennuksen ikkunoista sisään. Heidän ilmeensä oli jotenkin hassut.


Serkut yhdessä.
Lopulta veli puuskahti, että "tuo on kyllä joku homojen sali". Kaikki meistä hyväksyvät täysin erilaiset seksuaaliset suuntaukset, joten kummastuin kommenttia ja käännyin. Salin ikkunoista näkyi kerralla ainakin kuusi todella lihaksikasta, öljyttyä, viimeisen päälle kunnossa olevaa miestä ilman paitaa. Siellä ne pullistelivat ja pumppasivat rautaa.

Kyllähän niitä piti tietysti kurkkia. Aika usein. Ruoka jäähtyi.

Lopulta huomasimme, että kyseessä oli jonkinlainen promotilaisuus, koska ikkunoista näkyi myös jakkupuvussa ja korkkareissa olevia naisia ja tummassa puvussa olevia miehiä viinilasit käsissään.

Sana paidattomista miehistä taisi kiiriä ravintolassamme, koska kohta ikkunamme eteen viereemme tuli keski-ikäinen rouvatarjoilija. Hän siirsi ikkunan edessä olevia syöttötuoleja millin vasemmalle tärkeän oloisena ja jäi sitten ikkunaan kiinni seisomaan katse kuntosalin ikkunoissa. Voi ei, miten paljon meitä nauratti siinä tarjoilijan selän takana! Oli vaikea olla ihan pokkana.

Kiinnostihan toki häntäkin! Ihan ymmärrettävää! Aika mukavan näköisiä miehiä!

Yllättävä tilanne


Aamupalalle lähtiessämme Aava huudahti yhtäkkiä: "Ai niin, se prinsessamekko!". Hän juoksi kaivamaan punaista Barbie-reppuaan, jonka oli kasannut kotona täyteen lelujaan. Sieltä pohjalta hän nosti juuri sellaisen röyhelöisen, pastellinsävyisen, prinsessan kuvalla varustetun naamiasasun, jollaisessa hän viettäisi mielellään elämästään 24/7. Ja alkoi vetää sitä päälleen...

Katsoimme A:n kanssa toisiamme ja totesimme, että ei. Niinpä hän aloitti prinsessamaisen kirkunan, huudon ja sätkimispotkimisen. Ei ole helppoa olla 4-vuotias prinsessa, kun palvelusväki on noin urpoa! Selvisimme kuitenkin ilman sen isompia henkisiä vaurioita syömään.

Kävellessämme Helsingin keskustassa alkoi Aava vinkua keskellä suojatietä ihmismassassa, että hän haluaa syliin. Tempaisin hänet syliini ja tömäytin hänet päin takanani kävelevää! Kuului kauhea kolahdus, ja takana kävellyt nainen kaatui mahalleen keskelle tietä! Hän oli kai väistänyt yllättävää lapsiperheen kohtaamaa sylintarvetilannetta. Väistölikkeen vuoksi hänen korkkarinsa jäi raitiovaunu-uraan ja sinne mätkähti täti loskaan keskelle suojatietä. Voi apua! Onneksi ei käynyt kuinkaan, mutta jalkansa hän vähän satutti. Noloa...


Juutalaiset kumartavat Mekkaan



Toisen kerran kävellessämme kiireessä kohti rautatieasemaa ja Venemessuja ja Sea lifea, satoi vettä. Meillä oli Aavalla vielä rattaat mukana, jotka vetävät ihan vinoon. Minä työnsin niitä hikihatussa, vesi ropisi ja loska roiskui.

Kolmen lapsen kanssa on se elinehto, että saadakseen äänensä kuuluviin on puhuttavaa kovempaa kuin muut. Henrik kertoi jotain omaa juttuaan, Aava rämppäsi rattaiden pään päälle tulevaa suojaa, minä komensin Aavaa laittamaan hanskoja, A. yritti löytää meitä perille ja Matilda puhui lakkaamatta ääneen juutalaisuudesta ja hinduista, koska hän halusi minun kuuntelevan, miten hyvin hän osaa uskonnon koealueen. Minä yritin väliin kysyä A:lta, että näkyykö missään pankkiautomaattia.

Lapsiperheen parasta härdelliä! Nyt jo naurattaa, varsinkin ne kaikki yksityiskohdat pyhistä apinoista ja lehmistä keskellä Helsinkiä, keskellä ihmismassoja, keskellä vesisadetta.



Siksi, koska olen äitisi


Sea lifessa ymmärsin taas, että sitä mukaan, kun lapsi kasvaa kohti murrosikää, tyhmenee vanhempi. Lapsen käytös paranee, vanhemman huononee. Tein taas jotain täysin käsittämättömän tyhmää, joten murrosikäiseni koki parhaana kiertää eri osastoissa kuin minä. Mykkäkoulua ja kapeita silmiä jatkui aina matkamuistomyymälään asti.




Työnsin mukanamme olevan serkkuvauvan rattaita - ja yhtäkkiä kirkaisin. Rattaiden päälle oli ilmestynyt käärme! Muovinen, tietysti, mutta minähän kirkaisin aika nolon kovaa.

Hyllyn takana kurkki yhä vihainen, mutta virnistelevä murrosikäinen. Saipas häpäistyä äidin!

Seuraavaksi hän länttäsi käteeni jotain ja katosi. Se oli savitaulu, jossa oli ajatelma.



Tiedän, tiedän. Hän haluaisi koiran, se olisi ainakin viisaampi kuin tyhmä äiti!

Voi miten huippua, älykäs riita! Säntäsin lukemaan magneetteja, joissa oli samanlaisia elämänviisauksia. Läimäytin magneetin hänen käteensä: "Siksi, koska olen äitisi. Siksi."

Vastalause työnnettiin heti käteeni. "En ole täydellinen, mutta lähellä sitä."  Hän alkoi jo vähän virnuilla. Meitä melkein nauratti, vaikka olimme tietysti suuttuneita.

Yritin pehmeämpää lähestymistapaa. "Tytär on pikkuinen tyttö, josta kasvettuaan tulee paras ystäväsi." Sain tuhahduksen. Kommunikointia, edistystä siis!

Kun ojensin hänen jo odottavaan käteensä kyltin "Kaikki voivat olla joskus tyhmiä, mutta typerä ei tarvitse olla", aloimme jo nauraa. Kotiin tarvittaisiin isot pinot tällaisia kylttejä! Ja työpaikalle!

Murrosikäisen itsetunnolla hän esitti viimeisen vaatimuksensa:


Ei kait siinä, täytyy sitten yrittää noin.

Olen kuullut, että siinä vaiheessa, kun nuoret täyttävät 18 vuotta he huomaavat, että vanhemmat ovat kehittyneet, eivätkä he enää ole yhtä tyhmiä kuin ennen. Minulla on siis yhä toivoa!

Huippuviikonloppu! Lihaskimput ja Sea lifen upeat hait ja sukulaiset ja hotelli ja koulun avoimet ovet ja vieraat ja sisko ja kaikki! Tällä energialla taas jaksaa arjen!

Paitsi se käärme. Ei ollut kiva!