Kaksplus.fi

MENU

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Hädässä ystävä tunnetaan

Keskiviikot ovat siitä vinkeitä päiviä, että minulla on töitä noin kello 8-16 ja 18-21. Periaatteessa voisin kyllä lähteä iltapäivällä aiemmin, mutta tänään en hirveän paljon aiemmin ehtinyt. Vähän kuitenkin.

Lähdin töistä kello 15 ja ajoin päiväkodille. Ajattelin hakea äkkiä Aavan ja mennä sitten kauppaan. Mies on työmatkalla, ja minulla oli tiistaina myös työilta ja maanantaina olimme Henrikin partiotapahtumassa, joten kaapit olivat ihan tyhjänä.

Koska pakkasta oli 23 astetta, olivat päiväkotimuksut sisällä. Ohjatussa leikkitoiminnassa oli tyttö-poika-parille annettu tehtäväksi keksiä yhteinen leikki. Aava leikki innoissaan parkkitalolla oman parinsa kanssa eikä tietenkään olisi halunnut lähteä. Niinpä sain tehdä aikamoiset suostuttelut, että pääsimme pukemaan. Ja kello kävi!

Menimme autoon. Laitoin avaimen virtalukkoon. Moottori sanoi piuuuu ja vaikeni sitten.

Auto pysyi hiljaa. Minä kelasin miehen työmatkan, kaikki mahdolliset kaverit, auton virtapiuhat mitkä lie ja hinaukset, uhmaikäisen kantamisen kolmen kilometrin matkan yli 20 asteen pakkasessa, kauppareissun ja iltatyöt. Auto ei puolustautunut eikä selittänyt, vaikka haukuin sitä niin kuin nyt haukutaan, kun takapenkillä istuu neljävuotias. Voi juuttaan kaalikääryle, ja silleen.

Pyysin apua ohikulkevalta mieheltä, joka pyysi näyttämään, tapahtuuko mitään. No kyllä vain tapahtui heti, kun saatiin mies viereen seisomaan. Moottori murahti käyntiin. Hurraa!

En sitten uskaltanut ajaa kauppaan vaan ajoin suoraan kotiin ja mietin, että syödään varmaan sitten veteen keitettyä kaurapuuroa. Kello oli jo 16.

Käytin hoidossa olevan koiran metsässä. Aava seisoi yhä eteisessä toppahaalari päällään, kun tulin. Hän aloitti heti tutun "olin reipas päiväkodissa, mutta nyt olen aivan loppu, sinä hylkäsit minut sinne" -itkun. Hän ei osannut riisua, mutta hän osasi heittäytyä mahalleen huutamaan. Ensin eteisessä, sitten olohuoneessa, sitten keittiössä.  Yritin kiireellä etsiä ruokatarpeita, mutta vähän hankaloitti toppa-asuinen jalassaroikkuja.

Löysin ainekset makkarakeittoon. Siinä alkoi olla kaikkien lasten kanssa vähän kaikenlaista säätöä siitä, kuka syö mitäkin ja mihin aikaan ("Oikeesti en oo syönyt välipalaa, tartten välipalan heti!") ja siitä, kuka nukkuu ensi yön missäkin ("Kyllä voi tulla N.N. meille ihan hyvin yöksi, vaikka sä et ole kotona illalla!") ja siitä, onkohan tekemäni ruoka mahdollisesti ihmisravinnoksi kelpaavaa vai ei.

Sain tehtyä keiton. Sain lapset pöytään. Pienin söi lusikallisen ja ilmoitti, että ei syö enempää. Heittäytyi mahalleen pöydän alle. Isommat söivät vähän enemmän, mutta olisivat varmasti sanoneet, että voin pakata veitseni ja lähteä, he ovat nähneet tarpeeksi, jos olisivat itse nähneet kyseistä kokkiohjelmaa.

Laitoin naapurissa asuvalle ystävälle viestin kaikesta säädöstä, jota työiltaani kuului lasten osalta. Työnsin siis lapseni sovitusti hänelle. Jossain vaiheessa mainitsin, että autoni jää luultavasti sitten sinne työpaikan pihaan, koska tuskinpa käynnistyy, mutta hei, elämä on. Että tulkaa hakemaan, jos haluatte joskus päästä eroon minun lapsistani.

Siinä kävi sitten niin, että ystävä hoiti omat ja minun lapset, laittoi pienimmän nukkumaan, ulkoilutti koiran ja vei ja haki minut töihin ja töistä. Huh huh! Kun arki painaa lujaa päälle eikä sukua ole lähimaillakaan, on ehkä rikkainta kaikesta omistaa tuollaisia ystäviä.  Iso respect ja thank you! Kiitos ja anteeksi!

Kun ajoimme töihin, kerroin, että en uskaltanut ajaa kauppaan. Kerroin uudestaan kaikesta siitä säädöstä ja väsymyskiukusta, jonka otin kotona vastaan ennen lähtöäni taas. Ystävä kysyi siinä ajaessaan, että mitä olisin halunnut kaupasta, että hän kyllä tuo. Puuskahdin, että no suklaata, mutta sanoin, että ei oikeasti tarvitse käydä. 

Kun ystävä tuli hakemaan minua töistä, oli istuinlämmitys kuumalla, pienin nukkumassa isosiskon hoivassa, koira tyytyväinen, ja, mikä liikuttavinta, puolikas suklaalevy odottamassa minua autossa.

Ja sen minä sitten söin.  Söin kuin voileipää.

Tämän tarinan minä halusin teille tänään kertoa.








 

6 kommenttia :

  1. No jos saan lohduttaa viisvuotiaana oli hetken ainaki seesteinen vaihe ettei pahempia kiukunpuuskia ollu...mut tää eskari ikä on lievästi sanottuna järkky vähän väliä tulta ja tappuraa... itellä ainaki välillä kateus iskee niille joilla mummola lähellä.mut hyvät ystävät on kultaaki arvokkaampia.. teillähän siellä lauhaa meillä nyt illasta oli 39,9 saa nähdä miten aamulla ku pitäs lapsi eskariin viedä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua mikä pakkanen!! Hui kamala! Uhmaikä ei koskaan lopu, se jää vain joskus tauolle ;) Tsemppiä sinnekin! Oma tahto on hyvä merkki, eikö?

      Poista
  2. Mistä tuommoisia ystäviä saa? :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarvitsee vain olla niin hyvä tuuri, että niitä löytää ihan naapurista! Ja sitten voi käydä yhdessä myös viihteellä: http://ylipyykkivuorten.vuodatus.net/lue/2015/08/aiti-viihteella

      Poista
  3. Minun samankaltaiseen ketjureaktiopäivääni menneisyydessä kuului olennaisesti hetki, jolloin lapsi oksentaa lyhyemmän, edellään kävelevän veljensä haalarin huppuun, ikäänkuin kirsikkana kakussa. Matkapuhelimet olivat uusinta uutta silloin ja jostain syystä soitin itku kurkussa miehelle töihin, että nyt se oksensi sen toisen huppuun. Mies siihen anteeksipyytävästi, että voi voi ja tosi harmi. En muuten ole koskaan sen jälkeen soittanut oikeastaan missään asiassa hänelle töihin, sillä hyvin harvassa ongelmatilanteessa sieltä käsin pystyy auttamaan. Kun hetkenkin ajattelee ennen kuin soittaa, se huomaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä! Eikä! Tuo on kyl just tuota äitiyden arkea, jossa tapahtuu joka sekuntti jotain ihan uskomatonta! Koskaan ei tiedä, mitä kohta tapahtuu... Tietenkin on normaali reaktio soittaa asiassa kuin asiassa miehelle :D

      Poista