Kaksplus.fi

MENU

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Viikonloppu kuvina & uudet hiukset!

Perjantai


Perjantaina minulla ja Aavalla oli vapaapäivä. Kun muut lähtivät kouluun ja töihin, leikimme me vähän aikaa ja lähdimme sitten ruokakauppaan. Juhlistimme vapaapäiväämme käymällä pizzalla. Tällä kertaa gluteenittomien pizzojen koko olikin paljon isompi kuin aiemmin, joten kotiin jäi paljon pizzaa vietäväksi.



Loppuperhe tuli aika nopeasti perässämme kotiin. Pelasimme ostamaani uutta korttipeliä hetken, me neljä isointa. Pienin piirteli itsekseen ja höpötteli, miten ihanaa on viettää vapaapäivää.

Henrik ja iskä rakentelivat Legoilla ja tulivat sitten esittelemään "Pahisten tähtituhoajaa". Minä siivoilin ja kirjoittelin blogitekstejä. Tytöt pelasivat yhdessä sitä uutta peliä.




Söimme ja päätimme lähteä käymään Tampereella shoppailemassa, mutta minulla olikin vähän kipeä olo. Pakollinen pysähtyminen teki hyvää.

Isojen iltapalaa söimmekin tällä kertaa koko perhe. Kun Aava meni nukkumaan, pelasimme vielä Love letter -nimistä korttipeliä. Lapset katsoivat Harry Potteria ja me Netflixistä Bonesia, jota olemme seuranneet jo 9 tuotantokautta.


Lauantai


Aamulla oli Henrikin sählyturnaus, jota olimme koko perhe katsomassa. Henrik pelasi pari peliä puolustajana ja yhden maalivahtina. Pari voittoa tuli ja yksi niukka häviö.



Turnauksen jälkeen kävimme kotona syömässä ja lähdimme sitten Koskikeskukseen. Henrik jäi kotiin tosin lepäämään. Matilda ja A. suuntasivat shoppailemaan, minä ja Aava lähdimme etsimään, pääsisimmekö kampaajalle.

Pääsimme! Aavan hiuksista lähti pari senttiä ja hän sai ihanat kiharat. Minä taas luovuin kiharoistani: kampaamon lattialle jäi 15 senttiä.






Kun minun päätäni operoitiin, viihdytti Aava itseään ottamalla valokuvia about kaikesta kampaamossa. Kännykkäni kuvagalleriasta löytyi kuvia aina naulakosta Seiskan kanteen. Tässä muutama Aavan otos.





Illalla vain lepäilimme kotona.

Sunnuntai


Sunnuntaina osallistuimme yhteisvastuun hyväksi järjestettyyn Talvitapahtumaan. Kirkkoon tuli Simeoniksi pukeutunut lastenohjaaja, mikä säikäytti kaikkia roolihahmoja pelkäävän Aavan. Ulkona lapset saivat ratsastaa, käydä paloautossa ja traktorissa sekä laskea pulkkamäkeä. Sisälläkin oli kivoja ongintoja ja kasvomaalausta.




Lapset leikkivät ja pelailivat kotona. Minä olin luvannut Henrikille opetella Xboxilla pelaamista. Hän laittoi jonkun pelin, kertoi mistä pitää painaa - ja vaihtoikin pelin. Hän sitten unohti kertoa, mistä nyt pitää painaa. Vanhat ohjeet eivät enää päteneetkään, joten ukkelini pyöri ruudulla kuin hyrrä.

Henrik nauroi säälivästi. "Äiti yritä nyt edes! Sun pitää tulla tänne päin, paina sitä aata!". Sitten hän vilkaisi minua niin kuin vilkaistaan juuri syntynyttä varsaa, joka yrittää päästä jaloilleen, mutta ei onnistu. "Tehdäänpä sitten näin", sanoi Henrik ja sitten hänen hahmonsa nosti minun hahmoni suorin käsivarsin päänsä päälle ja juoksujalkaa vei meidät oikeaan suuntaan läpi pahisten. Mitään en tajunnu, mutta hauskaa oli!



Leikimme Matildan kanssa bloggaajia ja kävimme ottamassa ulkona asukuvia ilman ulkovaatteita. Ei tullut hymyjä, eikä hyviä asentoja, mutta kylmä tuli. 



Lähetimme isot lapset ruuan jälkeen reilun kilometrin matkan kauppaan ostamaan jäätelöä. Kun he tulivat, pidimme jäätelökestit. Sen vuoksi raahauduin illalla vielä salille.

Mukava viikonloppu!

Mukavaa uutta viikkoa sinulle!


lauantai 30. tammikuuta 2016

Lasten suusta


Kiire päiväkotiin ja töihin. Piha on liukas kuin jääkiekon Suomi-Ruotsi-finaalin kaukalo. Vettä sataa. "Onpa taas kauhea sää", puuskahdan kantaessani toisessa kainalossa puoliunista neljävuotiasta ja toisessa kainalossa hänen reppuaan, minun laukkuani ja eväspussiani.

"Miksi?" kysyy lapsi hyvin hämmentyneenä. "Koska on niin liukasta ja sataa vettä", sanon.

"No mutta äiti, minähän tykkään vedestä! Tykkään ottaa sadetta kielelle ja kun se sataa minun nenänpäähän!" sanoo hän ja nauraa.

***

Telkkarissa näkyy kolme värikkäästi pukeutunutta, hullunhauskaa pelleä. Sama neiti katsoo niitä silmät pyöreinä. Koska istumme terveyskeskuksen aulassa ja telkkari on kaukana, eikä siinä ole ääntä, en ole varma, mitä pellejä ne on ovat.

Kerron lapselle, että ne ovat kai sairaalapellejä, jotka käyvät ilahduttamassa sairaalassa olevia lapsia, jos niitä vaikka jännittää olla sairaalassa. Neidin silmät leviävät vieläkin enemmän. "No mua jännittäis nuo!" hän sanoo kauhua äänessään. Ketäpä ei!

***

"Missä vaiheessa olet kasvanut noin isoksi, että menet syksyllä kouluun? Enkö mä ole kieltänyt kasvamisen, että olisit aina äidin vauva!?"

Poika alkaa nauraa. "Kun sä et ole ollut kotona, niin isi on kasvattanut mua salaa!"

***

Poika, 7 vuotta: "Äidit ovat semmoisia, että ne ottavat puhelimen ja huutavat, että APUA POLIISI, lapsella on paita huonosti, milli selkää näkyy, kun ne menevät ulos! Apua!"

***

Isosisko 11 vuotta: "Me ollaan ihania siskoksia!"

Pikkusisko 3 vuotta: "Niin ollaankin! Ja Henrik on kolmipyöräinen!" (kolmas pyörä)

***

"Haluaisin kiivetä oravana puuhun ja katsoa aurinkoa sieltä puusta." Tyttö 2 vuotta pysähtyneenä päiväkodin pihalle, katse haltioituneena puussa olevassa oravassa. Tartu hetkeen äiti, työ voi odottaa hetken.

***

Kaksivuotiaan tytön pyyntö, joka on ehkä jokaisen ihmisen elämän tärkein toive: "Ota mut syliin ja katso mua!"

***



Tyttö, 5, ja poika, 3, tappelevat hoitopäivän aamuna kotona, kun pitäisi jo lähteä hoitoon. Kumpikin itkee. Aiheena on se, onko isosiskon unikoira synnyttänyt pikkuveljen unikoiran vai ei. Tytön mielestä on, pojan mielestä ei.

***

Kerhoon pitäisi jo lähteä, mutta tytön, 4, pukeminen ei edisty. Veli, 1, on jo kuumissaan ulkovaatteissa ja purkaa samalla juuri pakattua kerhoreppua. Äiti hermostuu ja korottaa ääntään. Pitäisi jo mennä. 

Tyttö katsoo eteisessä olevaan suureen peiliin ja huokaa ymmärtäväisesti: "Taitaa olla kaksi lasta ja rouva Vilijonkka".

***

Tyttö, 6, joulun alla ääni täynnä innostusta: "Jos me ei saada lahjoja vaan pelkkiä risuja, niin me voidaan rakentaa niistä risuista sisään maja!"

***

Isä kysyy äidiltä omakotitaloasumiseen liittyvän kysymyksen, johon äiti ei osaa vastata.

"Etkö sä osaa vastata isän kysymyksiin", kysyy tyttö, 3, hyvin hämmästyneenä.

"No en mä aina."

"Osaatko sä vastata mun kysymyksiin?"

"No osaan mä sun."

"Mikä on solu?"

***




Tyttö, 3, antaa veljelle, 1, vauhtia keinussa ja kipuaa sitten toiseen keinuun. "Otapa välillä itse vauhtia, niin äiti menee tähän toiseen keinuun."

***

Poika, noin 2, heittää leikkikentällä hiekkaa toisten lasten päälle. Tyttö, noin 3, alkaa torua äidillisesti:

"Arttu TUH..." Vilkaisu äitiin. Tuhmahan on kielletty sana, käytetään mieluummin, että joku tekee väärin.

"Arttu tuh..." Vilkaisu äitiin.

"Katsopas Arttu, tuikkiiko tähdet!"

***

Tyttö, 3, syvän inhon äänellä auton takapenkillä: "Kun minä kaivoin korvaa, niin se haisi ihan isin sukille!"

***

Tyttö, 3: "Äiti, sulla on isot rintsikat!"

"Ai isot rinnat?"

"Ei, rinnat on pienet, rintsikat on isot!"

***

Tyttö, 3, huomaa tädin seinällä uuden taulun. 

"Onpa hieno taulu!"

"Onko", täti ilahtuu. 

"Tädin mielestä, ei minun."

***

Kannan tyttöä, 3 vuotta, sylissäni kaupassa, kun kauppaan astuu nainen, jolla on täysin samanlainen paita päällä kuin minulla. Nainen on kaksi kertaa minua isompi ja hyvin rehevä. Tyttö vertaa minua ja naista kauan.

"Äiti, onko sulla vähän pienet rinnat", tyttö kysyy kuuluvasti. Edessämme kävelevä mies kääntyy katsomaan itse, että mitä hän vastaisi, jos häneltä asiaa rinnoistani kysyttäisiin.

"Ei ole", vastaan iloisesti ja vilkaisen miestä virnistäen. Mies kääntyy nolona.


***

Isosisko, 5, raportoi ääni täynnä hätää ja kauhua: "Veli kaatui tuolilla! Tuoli selvisi kaatumisesta, mutta veli ei!" 

Onneksi oli vain pehmeä pyllähdys.

***

Poika, 3: "Lapset ei saa koskea sieniin, koska muuten sienet voi kuolla!"

***

Poika, 6: "Voiko tähdenlennon toive toteutua?"

Tyttö, 9: "Jos se on semmoinen tyhmä toive, että saisinpa heti koiran, niin ei, mutta jos se on viisas toive, että löytäisinpä miehen, niin se voi toteutua!"

***

Poika, 3: "Rakastutko sä muhun?"

Tyttö, 5,5: "Mähän haluaisin sun kanssa naimisiin, mutta se ei onnistu."

Poika: "Voidaan mennä."

Tyttö: "Ei me voida."

Poika: "Isona äiti ja isi menee meidän kanssa naimisiin."

Tyttö: "Ei voi mennä."

Poika: "Sitten, kun äiti ja isi on kuollut, niin sitten me voidaan mennä naimisiin. Milloin me voidaan mennä?"

Tyttö, huokaisten: "Kun me ei voida mennä."

***

Olemme puhuneet paljon naimisiin menosta. On valittava joku muu kuin oma sisarus senkin takia, että sisarusten kanssa ei voi saada lapsia.

Poika, 5, tytölle, 8: "Mennään naimisiin miehen ja naisen kanssa. Saadaan kumpikin lapsi. Kun sun mies ja mun vaimo menee kauppaan, lukitaan ovet, eikä päästetä niin enää sisälle. Sitten me saadaan olla yhdessä ja meillä on lapset!"

***

Olen saanut kuulla nämä kaikki tarinanpätkät, elää nämä hetket lasteni kanssa. Kun lapset tappelevat ja tuntuvat lähes vihaavan toisiaan, voin avata lapsille kirjoittamani päiväkirjat ja lukea, miten isosisko itkee, koska pikkuveli nukkuu niin kauan päiväunia ja hänen ikävänsä on jo liian suuri.

Voin lukea myös yösyötöistä, unettomista öistä, korvatulehduksista, sairaalareissuista.

Voin lukea odotusaikojen alun salaisuusfiiliksestä ja odotuksen ja vauvan syntymän tuomasta huumaavasta onnesta, jota suurempaa ei ole. Luen pienistä käsistä, jotka tarttuvat kaulaani ja rutistavat lujaa. Luen märistä pusuista. Luen vapisevin huulin ja kyyneleisin silmin päiväkodin ikkunaan jäävästä elämän suurimmasta rakkaudesta.

Kirjoita sinäkin, että muistat kaiken. Kohta et enää muista, koska lapset kasvavat, eivätkä enää pussaa toisiaan kesken päivän ihan vain siksi, että ovat saaneet toisensa.



EDIT: Jaoin tämän tekstin tuttuun tapaan blogini Facebookissa (liity tykkääjäksi tästä, ilahtuisin kovasti!). Kirjoitin näin: "Luin tänään lapsille kirjoittamiani päiväkirjoja. Minun aarteitani, päiväkirjat ja lapset <3"

Sitten aloin nauraa itsekseni ja jatkoin näin:  "Siis luin tänään itselleni päiväkirjoja, jotka olen kirjoittanut lapsista. Nyt mua järkyttää ja vähän naurattaa ajatus, että olisin lukenut lapsilleni ääneen omia päiväkirjojani..." 

Mutta sinä voit kyllä lukea myös minun päiväkirjaani! Vuodatukseen jääneistä vanhoista blogiteksteistäni löytyy tämä: Vuonna 1995.  

perjantai 29. tammikuuta 2016

Legot on parhaita!

"Mä voisin oikeestaan kirjoittaa joskus sun blogiin", sanoi Henrik. "No niin voisit", sanoin. "Mistä kirjoittaisit?" "Legoista."

Ja sitten hän kirjoitti.

Legoilla on kiva leikkiä. Sain ensimmäisen lego-paketin neljävuotiaana. Siitä lähtien olen leikkinyt niillä paljon. Tykkään myös paljon star warsista. Minulla on myös lego star warseja.  9-vuotias poika ja vieläkin tykkään leikkiä legoilla. Minun toinen nimeni on Henrik. 

 

torstai 28. tammikuuta 2016

Blogien täydellinen elämä

Blogien lukeminen on kuin satuun sukeltamista. Blogeissa pääsee kurkistamaan ihanaan elämään, oikeaan haaveiden maailmaan.

Blogeissa kaikki on täydellistä. Blogin kirjoittaja on kaunis ja hoikka ja hänellä on kaikki hyvin. Koti on hyvällä maulla sisustettu, siisti ja kaunis. Kodissa ei ole vanhojen lehtien kasoja, kiviä eteisessä eikä leivänmuruja keittiössä. Lapset leikkivät sovussa ja ovat täydellisiä ja ihania. Lapset hymyilevät kuvissa.

Bloggaaja käy ihanissa juhlissa ja matkoilla ja näyttää lukijoille, mitä muodikkaita vaatteita hän seuraavaksi hankkii itselleen ja lapsilleen. Hänellä on laaja ystäväpiiri, joilla kaikilla on yhtä täydellistä.

Blogeissa on kyse siitä, että bloggaaja tekee kirjoittamiaan asioita, koska hän rakastaa niitä ja he tykkäävät niistä. Hän rakastaa juhlia, joten hän järjestää niitä. Hän rakastaa käyttää lapsiaan Särkänniemessä, Linnanmäellä, sirkuksessa ja laivalla, joten he käyvät siellä, usein.

Hän tilaa tietynlaisia vaatteita, laukkuja ja sisustustavaroita, koska ne sopivat heidän tyyliinsä. Siispä hän kotiuttaa niitä.

On kyse siitä, että bloggaaja tekee näitä asioita, koska hän haluaa. On kyse vain haluamisesta ja sen keksimisestä, että tuo tavara sopisi bloggaajan tyyliin ja kotiin. Raha, aika, ihmissuhteet tai elämäntilanne eivät mitkään horjuta halua. Jos halutaan järjestää 40 lapsen juhlat kolmevuotiaalle, niin ne järjestetään.

Hyväntuulisissa, täydellisissä blogeissa saa nähdä, millaista on ihana elämä. Blogeista tulee niin hyvälle tuulelle!

Alkaa ärsyttää

 

Tai sitten ei tule. Minä en aina tule. Alkaa joskus ärsyttää.

Minä yleistin. Anteeksi! Eivät kaikki blogit ole tuollaisia, eivät tietenkään. Ja kyllä minä niitä tykkään lukea enkä aina ärsyynny. Useimmiten ihastun kaikkeen, koko siihen pakettiin. Haluan olla kuin bloggaaja. Minulle tulee kuitenkin välillä sellainen olo, että oma elämäni ei ikinä koskaan yllä lähellekään tuota. Vaikka itse seisoisin päälläni ja käyttäisin kaikki rahani linnanmäkiin, ei kaikki menisi meillä kuitenkaan noin.

Vaikka yrittäisin kaikkeni, niin joku murjottaisi, tappelisi, kiukuttelisi. Rahani eivät riittäisi merkkilaukkuihin, hermoni eivät kestäisi kolmen päivän Linnanmäki-turneeta.


Puhelu töihin

 

Haluan sanoa, että ei kaikkien elämä ole niin kuin joissain blogeissa. Ei tarvitse ollakaan, koska ei elämä ole sellaista pelkkää hattaraa ja vaahtokarkkia. Älä masennu, vaikka et yllä samaan. Ei tarvitsekaan! Miksi tarvitsisi?

Minun piti kirjoittaa yhdestä hauskasta aiheesta, mutta koska eilen oli keskiviikko, en jaksa. Mies on työmatkalla jälleen. Sain töihin puheluita, joissa koululaiset tappelivat ja huusivat.

Tulin kuopuksen kanssa kotiin kello 17. Olisi pitänyt mennä kauppaan, mutta minulla ei ollut voimia. Onneksi jääkaapissa oli jotain ruokaa. Huomenna sitten mennään.

Pienin aloitti päiväkodin jälkeisen itkun, joka kesti tunnin. Koululaiset olivat sotkeneet kodin eteisestä kylppäriin. Kumpikin syytti toista. Keittiö oli täynnä välipalan jälkiä ja koulukirjoja. He olivat nolanneet toisiaan kavereidensa edessä ja olleet ilman lupaa toistensa huoneessa.

He huusivat minulle toistensa tekemisistä heti ovella, josta en päässyt eteenpäin siksikään, että eteinen oli ihan täynnä kenkiä, suksia ja reppuja.


Salaa suklaata

 

Juuri nyt pienin kirkuu, koska en anna avata telkkaria. Isoin pamautti oman huoneensa oven kiinni. Keskimmäinen ärsyttää pienintä. Pienin kirkuu nyt keskimmäiselle.

Laitoin saunan päälle. Syön ehkä salaa vähän suklaata, vaikka en saisi.

Että jos elämänne ei ole kuin suurimmassa osassa blogeja, niin ei se mitään. Ehkä sitten huomenna taas.

Rasittavat rakkaani, olette kuitenkin parasta, mitä minulla on. Kohta mennään saunaan ja sitten laitetaan iltapalaa. Rakastan teitä ja minulla on kaikki hyvin, mutta jos vähän aikaa nyt vain puhallellaan. Halaan niitä, joille halaukseni kelpaa. Otan syliin ja luen sadun, vaikka pyykkiäkin pitäisi pestä, eikä koti ole siisti.

Ei huudettaisi iltapalalla, jooko?

tiistai 26. tammikuuta 2016

Kosmetologin kidutuksessa

On pakko päästää nuoruudesta irti ja alkaa aikuistua! Olen aloittanut sen katsomalla peiliin.

Peili sanoo, että ihoni on yhtä huono kuin teini-iässä. Siispä kävin eilen kosmetologilla. Kerron siitä teille pienen tarinan.

Kosmetologin kidutuksessa


Kosmetologi ohjaa minut huoneeseen, jossa on valkeilla harsoilla verhoillut seinät ja katto. Pöydällä solisee suihkulähde ja katossa valaisee huonetta kaunis kukkalamppu, jota alan lumoutuneena tuijottaa. Kosmetologi peittelee minut hellästi ja laittaa hiljaisen musiikin soimaan.

Musiikki vie minut hetkessä Aasiaan. Laitan leit kaulaan ja kaislahameen päälle ja alan paljain jaloin tanssia meren rannalla lantiotani pehmeästi pyörittäen. Kosmetologi alkaa pyörittää kasvoilleni pehmeitä ja paksuja voiteita.

Kesken lämpimän merituulen äänen alkaa kosmetologi kysellä. Lempeästi ja hiljaisella äänellä hän aloittaa kuulustelun, jollaista käytetään murhatutkimuksissa. Mikä puhdistusaine, mikä kasvovesi, mikä kuorinta-aine? Mikä päivävoide, mikä yövoide, mikä silmänympärysvoide?

Kun en minä muista nimiä enkä aina muista edes kaikkia käyttää! Joka kerta eri purnukat, koska en minä tiedä, mikä olisi hyvä! Jotain rasvaiselle iholle, joku semmoinen sininen se purkki on, kuorintaa en ole tainnut hetkeen tehdä.

"Yy-y, joo-o", sanoo kosmetologi ja levittää uusia rasvoja siveltimellä kasvoilleni. Mitä tarkoittaa yy-y ja joo-o? Olenko täysin epäonnistunut ja säälittävä?

"Onko käyttämissäsi tuotteissa aminohappoja?" No en minä tiedä! Mistä sen tietää? Pitääkö vastata, että tietysti vai että ei tietenkään?

Herran siunaus 


Kosmetologi tutkii suuren peilin avulla ihoani ja luettelee, mikä kaikki on pielessä. Kuulemma kaikkia epäpuhtauksia ei ehditä poistamaan tänään millään. Hän levittää uusia rauhoittavia ja valmistavia aineita kasvoilleni. Ne valmistavat minua henkisesti pahimpaan.

Lei-musiikki soi. Yritän päästä takaisin rannalle vaikka ajattelen vain, että ihoni on katastrofitilassa. Kosmetologi sivelee kasvojani pehmein sormin ja puhuu hiljaa ja lempeästi.

Kuin lukisi minulle Herran siunausta tai laittaisi minua nukkumaan kuin lasta, hän sanoo minulle rakastavasti, rauhoittavasti ja hiljaa, kuiskaten:

"Sinä et saa syödä suklaata. Sinun pitää juoda paljon vettä. Sinun pitää käydä joka ilta lenkillä. Raitis ilma ja liikunta auttavat. Stressiä ei saisi olla."

Leit lentävät kaulastani rantahiekkaan. Suuni sanoo kuuliaisesti joo, mutta pään sisällä kiljun.

Siis niinku mitä? En saa syödä suklaata! No minkä voimalla ruuhkavuosien suossa sitten rämmitään, kun kalja on yök, viina ja tupakka on ehdoton ei, kahvi on tosi pahaa... No hyvänen aika suklaalla!

Aika pohjat, jos minun pitää alkaa iltaisin after eight lipsuttelemaan jotain Muumi-tikkareita, että jaksan! Ei tule kauppoja! Niitäkö kätken sukkalaatikkoon, että lapset ja mies eivät löydä minun herkkujani? Muumi-tikkareita?

Joka ilta lenkillä? Riittääkö, jos hakee postin ja vie roskat ja käy laittamassa auton lämpöön? Eikös se ole sopiva iltalenkki?

Ei stressiä? Minähän stressaannuin nyt noista ohjeista!

Tosi kyseessä 


Ihon hipsuttelu ja aasialaiset rytmit ovat ohi. Kosmetologi alkaa tositoimiin: ihon mekaaniseen puhdistukseen. Hän vaihtaa musiikin.

Tum, tu-tum, tu-tum! Musiikki soi ihan hiljaa, mutta kyllä minä kuulen! Nyt ollaan viidakossa! Alkuasukkaat hakkaavat viidakkorumpuja ja tanssivat. Minä olen padassa heidän keskellään, ja vesi lämpenee. Kosmetologin sormet alkavat puristaa naamastani epäpuhtauksia.

Nips! Nips! Nips! Puhdistuskoukku pureutuu ihooni. Sattuu. Masokistista! Hullua! Miksi naiset menevät vapaaehtoisesti tällaiseen?  Tum, tu-tum!

Nyt tiedän, miltä tuntuu, kun irroitetaan päänahkaa. Tältä se tuntuu. Vesi kiehuu jo padassani.

Nainen on siitä säälittävä, että kun kidutuskohta siirtyy, on hän kiitollinen. Hetken uudessa kohdassa tuntuu ihan hyvältä. Mutta vain hetken!

Kuva napattu netistä.

Räätälöity palvelu


Siinä sängyllä maatessani ja kosmetologin puhdistaessa naamastani kaiken, minkä suinkin ehtii minulle varatussa ajassa, suunnittelen Naisten täyden palvelun keskusta.

Keskukseen tullaan nukkumaan silloin, kun halutaan irtiotto arjesta, pois tutuista kuvioista ihan yksin. Unen aikana saa itselleen räätälöidyn palvelun. Kun nainen nukahtaa, työntävät työntekijät hänet huoneesta toiseen naisen mieltymysten mukaan.

Unen aikana tehdään tietysti papa-koe, sokerointi, juuri nämä kosmetologipalvelut, ohut- ja paksusuolen tähystys, hammaslääkäripalvelut, poistetaan suonikohjut ja tehdään kaikki muutkin kurjat operaatiot, jolloin ei jaksa olla hereillä. Voi ehkä ottaa myös silarit, jos siltä tuntuu!

Kenties työntekijät voivat ottaa myös puhelun hankalalle sukulaiselle tai puhelinmyyjälle ja käydä asiakkaan mahan päällä olevaan puhelimeen sanomassa kymmenen minuutin välein "joo-o" ja "kyllä, kyllä".

Kun nukutuksesta herää, ei saa totuttua vaniljajäätelöä pahvipurkissa vaan asiakkaan sänky työnnetään italialaiseen jäätelöbaariin, jossa voi sadasta jäätelömausta valittuaan ottaa myös hieronnan, jalkahoidon tai vaikka manikyyrin. Nämä työntekijät ovat tietysti miehiä (jos tykkää naisista niin voi valita naisen), koska silloin ollaan jo hereillä.

Rentoutumisen aika


Kun kasvoistani on otettu kaikki huonot pois, mitä suinkin ehtii, on loppunaamion vuoro. Kosmetologi jättää minut yksin pitkäksi ajaksi. Ehkä tarkoituksena on rentoutuminen.

Tum, tu-tum, tum! Miten voi rentoutua, jos on yhä padassa? Siinä tanssivat ympärillä, nälkäiset alkuasukkaat.  Päänahka roikkuu jo seipään kärjessä.

Selkään sattuu kovalla hoitopöydällä. Yritän rentoutua, mutta huomaan miettiväni, mitä hoitoja otan räätälöityyn palveluuni. Joka kerta ajatus töksähtää silareihin. Että otanko vai enkö? Onko se pakko nyt päättää tässä loppurentoutuksen aikana?

Selkä on niin kipeytynyt, että alan haaveilla ylösnousemuksesta. En siitä lopullisesta loppusijoituspaikastani vaan ihan istumaan nousemisesta. Tekisi mieli kiepsahtaa edes kyljelle, mutta sitten naamiot menisivät pitkin hoitopöytää.

Kosmetologi palaa. Kasvot ovat yhä tulessa kirvelevistä kuorinnoista, mekaanisesta puhdistuksesta ja kulmakarvojen nyppimisestä. Vihdoinkin ohi.

Nähdään sitten taas kahden viikon päästä, sanon lähtiessäni, koska on pakko päästää irti nuoruudesta ja alkaa aikuistua.

Kotona lapset katsovat kahden tunnin hoitoni tulosta ja toteavat, että "eihän sulle tapahtunut mitään".

Ei ole helppoa olla nainen, mutta ihanaa se on. Tum, tu-tum!

  



sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Olen onnellinen!

Tänään olin onnellinen, koska...

Lapset ovat jo niin isoja, että saamme viikonloppuaamuisin nukkua univelkaa pois. Aava katseli elokuvaa tyytyväisenä sohvalla muiden nukkuessa.

Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Jokainen sai tehdä, mitä itse halusi. Yksi muovaili, yksi leikki matkalaukkua vetäen olevansa Espanjassa ja kaksi harrasti haavematkailua lukemalla netistä matkakohteiden sääennustuksia. Henrik sai olla kaverin luona naapurissa yökylässä eikä aamulla kiirehtinyt kotiin. Kivat leikit taisivat alkaa heti aamulla taas. Hän tuli kotiin vasta, kun oli kaverin kanssa ulkoillutkin ja haimme hänet syömään.
 
Ulkoilimme valoisan aikaan. Tytöt hiihtivät ja kaatuilivat tahallaan. Me annoimme heille tyylipisteitä. Teimme lumienkeleitä pellolla koko porukka.



Sain aikaiseksi imuroida alakerran, taitella puhtaita pyykkejä ja vaihtaa puhtaita lakanoita. 

Mies teki ihanan epäterveellistä sinihomejuusto-kinkkukastiketta pastan kanssa.

Aava ja hänen ystävänsä leikkivät ruokapöydän alla. Sieltä kuului ihana kikatus. Koko olohuone oli täynnä prinsessamekkoja ja kruunuja. Prinsessat puhuivat englandia laulamalla Let it kouuuu, let it kouuuu...

Minä päätin tehdä pullia ja ne onnistuivat! Gluteenittomat eivät aina onnistu.




Kaksi kaukana asuvaa ystävääni viestittelivät kanssani tänäänkin. Myös äiti, isä ja sisko olivat Whatsappissa tänään. Välimatkalla ei ole väliä, kun on kännykkä ja Facebook!

Ystävä kävi juoksemassa ja ilmoitti minulle, että minun on pakko mennä salille. Siispä menin. Olin onnellinen, että ystävä sai minut liikkeelle.

Ei mikään saliselfie. Ruipelot ei lihaksilla leveile. Vielä...

Mies kävi lasten kanssa kaupassa ollessani salilla. Ei tarvitse heti viikon alussa mennä kauppaan!

Lapset nukahtivat nopeasti. Unilelut valvovat heidän untaan.



Viikonloppu on ihmisen onnellisinta aikaa.

 


lauantai 23. tammikuuta 2016

Minä en hiihdä!

Vaikka äidistä tuntuisi kuinka pahalta, niin äidin on vain rohkaistuttava ja tehtävä tietyt asiat. Vauva on pakko rokottaa, vaikka äiti itkisi kuinka kovaa (ok, joku ei rokota, mutta se on ihan toinen aihe kuin tämä). Joskus on pakko viedä lapsi verikokeeseen. On pakko antaa lapsi hammaslääkärin, korvalääkärin tai joskus vaikka kirurgin käsiin. Ei auta äidin eikä lapsen itkut, jotkut asiat ovat vain pakollisia. Niin kuin että äidin on pakko ostaa lapselleen monot ja sukset.

Ei tarvitse kuin ajatella hiihtoa sanana, kun minulla menee kylmät väreet. Alkaa oksettaa. Kurkkua kuristaa ja puhkean itkuun hetkenä minä hyvänsä. Lapsuuden kamalimmat hetket: hiihto.

Opettaja ja 25 luokkakaveria hiihtävät jossain kaukana edessä. Välillä vilahtaa jonkun kaverin selkä, mutta sitten näkyy enää vain mäkiä, lunta ja tyhjää järvenselkää. Tuulee kylmästi, silmälasit jäätyvät nenälle. Kylmä hiki värisyttää koko kehoa. Itkettää, pelottaa, pissattaa. Varpaita palelee, sormissa ja niskassa on hiki.

Sukset luistavat vain taaksepäin. Lumi tarttuu suksien pohjaan isoiksi palloiksi. Ketään ei näy missään. Sauvat täysillä syvälle lumihankeen, kaksin käsin tukea sauvoista ja ponnistus tasajaloin eteenpäin. Parikymmentä senttiä eteenpäin. Pysähdys, huohotus, pieni itku.

Haluan kotiin, haluan pois, haluan vaikka matematiikan tunnille! Täältä jos selviän ikinä perille niin en enää ikinä kiusaa pikkusiskoa enkä huuda vanhemmille! 

Kiitos opet ja lto!


Hiihtokamat nauravat kaupan hyllyillä päin naamaa. Osta pois vaan, me ollaan kalliita, mutta osataan myös tehdä ihmisille muistoja. Muahhah hahaaa, keskellä metsää pissat housussa yksin, muah haa, osta vaan! Luokkakaverit huutavat, kun pääset perille, että sinua on odotettu, miksi olet noin älyttömän hidas.

Kyllähän minä ostan. Jos hyvin käy, ei tarvitse ostaa kuin osalle lapsista, koska osalle löytyy varastosta vanhoja kamoja. Samalla kun ostan ja laitan kaiken valmiiksi (kiitos, kiitos, kiitos miehestä, joka voitelee sukset!) tekisi mieli halata ja pussata koulu- ja päiväkotijärjestelmää vielä aiempaakin enemmän: ihanat opet ja päikkytädit vievät minun lapseni hiihtämään! Ihanaa! Hiihtäkää lapset, hiihtäkää! Minun ei tarvitse, kiitos te mielettömän ihanat opet!



En siirrä asennettani lapsiini, en sano yhtään ainoaa kielteistä sanaa, mutta en myöskään ehdota, että viettäisimme viikon ainoita yhteisiä hetkiä hiihtoladulla. Juu ei!

Näen tilanteen edessäni. "Nyt lähdetään lapset yhdessä ulkoilemaan, viettämään laatuaikaa laduille, se on lapset suomalaisuutta!" Karkkipalkinnolla saan isotkin lapset mukaani. Kädet jäässä yritän saada sukset autoon. Sukset leviävät joka ikiseen ilmansuuntaan sylissäni kaiken maailman pidikkeistä huolimatta.

Perillä hiihtämisen unelmamaassa yritän sitten laittaa sukset kaikille jalkaan. Kun onnistuu lopulta, on tietysti vessahätä vähintään minulla ja uhmiksella. Sitten joskus lähdemme hiihtämään...

Puolen kilometrin päässä yksi on kysynyt jo viisi kertaa, että joko mennään kaakaolle ja saadaanhan myös pullat, yksi makaa kirkuen hangessa selällään, suksien verhoamat jalat ristissä vinksallaan kohti taivasta ja puhkoo sisarusten silmiä sauvoilla, ja yksi huutaa silmät viirussa, että vihaa sitä, että tuo yksi aina kirkuu.

Minä sitten kannan latuja rikkoen käärmeen lailla kiermurtelevaa uhmista toisessa kainalossa ja toisessa omia ja uhmiksen suksia ja sauvoja. Itkettää ja pissattaa ja pelottaa, että joku muu aikuinen näkee, miten kypsän aikuisen lailla käyttäydyn. Yritä olla kypsä aikuinen, kun olet ihan kypsä koko touhuun!

Anopin haaste: Hanna hiihtämään!


Jotkut aikuiset käyvät itse hiihtämässä. Yksin! Vapaaehtoisesti! Eivät siis vain siksi, että se kuuluu vanhemmuuden velvoitteisiin. Yksin! Tässä elämänvaiheessa minun oma aikani alkaa välillä arkena kello 21.30, ja senkin jälkeen saan vielä etsiä nenäliinaa, nenäsumutetta ja peiton mutkaan kadonnutta unikaveria sekä auttaa vessa-asioissa ja lukea Wilmaa. Menisinkö siis viikonloppuna hiihtämään virkistyäkseni?

En. Voin itkeä kotonakin, jos haluan. Ilman suksia.

Talvisin on tosi pelottavaa käydä anoppilassa, koska anopin elämäntehtävänä on viedä minut hiihtämään kanssaan. Joku siis hoitaisi lapsiamme ja minä saisin omaa aikaa - ja menisin hiihtämään!? Anopin kanssa teen kyllä mielelläni mitä tahansa muuta, mutta että oma aika olisi yhtä kuin hiihtäminen?

Enkö voisi valita mieluummin hammaslääkärireissun, gynegologilla käymisen tai vaikka työhaastattelun, jossa kymmenen haastattelijaa roustaa minua parin tunnin ajan? Kaikki nämä olen kokenut, mutta en ole itkenyt.

Hiihtäessä olen itkenyt. 

Edit


Lähdimme illalla ulos koko perhe. Lapset halusivat hiihtää. Mikäs siinä! Sukset jalkaan ja jengi lehmälaitumelle. Siellä he laskivat mäkiä hymy huulilla. Meillä oli kivaa. Autoin kaatuneita ylös ja autoin ylämäissä. Mahtava sää, ihanaa ulkoilla! Vihdoinkin vain pikkupakkanen.

Kiitos 2000-luvun koululiikunta ja liikuntaopet, kun ette aiheuta samanlaisia traumoja kuin liikuntatunnit 1980-luvulla...

Kukaan ei itkenyt, mutta tietenkin tuli yksi riita. Se tuli siitä, että yksi nousi tahallaan toisen tekemään latua ylös haarakäynnissä. Tähän juttuun olisin saanut kyllä hyviä aihekuvia 4-vuotiaan asennoista, joissa hän oli mahallaan maassa sukset ja sauvat tuhannella mutkalla.

Mutta olin hyvä äiti, meillä harrastettiin tänään hiihtoa! Minä en tietenkään voinut itse hiihtää, että pystyin paremmin auttamaan lapsia...


torstai 21. tammikuuta 2016

Maailman rakkain pehmolelu

Isosisko kävi laittamassa sen vastasyntyneen pikkusiskon kainaloon siskolle vuokrattuun ensisänkyyn. Isosisko tai isoveli muistutti aina, että se pitää ottaa mukaan myös vaunu-unille sekä kylään. Ja sitten se otettiin. Ja sinne se sitten jäi, pikkusiskon kainaloon.

Yksivuotiaan oivallus: kaksi pupua!

Kaksivuotiaan suurin rakkaus.

Ihan pieni Pupu, vaaleanpunainen ja pullea, on kulkenut meidän Aavan mukana jo kohta viisi vuotta. Se tekee maailman tärkeintä työtä: lohduttaa, antaa hellyyttä, rakastaa ja uskaltaa Aavan puolesta.

24/7-työ on verottanut Pupua, Pupu Pupusta viralliselta nimeltään, joten se on päässyt laihtumaan. Se on ohut, harmaa ja reikäinen, mutta se muuttuu koko ajan rakkaammaksi.

Sen turkkia on pussattu ja siihen on pyyhitty kyyneleitä satoja kertoja. Se on ollut piilossa kymmeniä ja kymmeniä kertoja, mutta löytynyt aina. Hassu pupu on vähän kujeilevakin!



Pupu on nähnyt maailmaa. Se on ollut muutaman kerran lentokoneessa, mutta ne eivät ole ainoita lentokokemuksia. Se on lentänyt myös yleisten vessojen lattialle, parvekkeelta takapihalle ja voltilla ja kärrynpyörällä sohvalta lattialle. Joskus se on lentänyt isosiskon ja isoveljen väliä pikkusiskon kirkuessa keskellä, mutta kun se on päässyt takaisin pikkusiskon syliin, on se antanut sata pusua.

Pupu on ollut päiväkodissa, kaupassa, konsertissa, hotellissa, mummolassa ja kavereilla. Se on nukkunut pinnasängyn ja rattaiden lisäksi kerrossängyssä, käsilaukussa ja turvaistuimessa. Se on ollut myös monta yötä yksin, esimerkiksi kerran Rosson leikkipaikan pöydällä sekä monesti ystävien luona. Pupu on tullut sitten kotiin postipaketissa ja sieltä Rossosta foliopäällysteisessä pitsapussissa.

Pupu on tosi rohkea. Kun pitää ottaa verikoe tai mennä sairaalaan tähystykseen, tehdään toimenpiteet aina Pupu Pupuselle ensin. Kyllähän sitä itsekin uskaltaa, jos Pupukin!
 



Pupu osaa laulaa! Sen bravuuri on Juha Tapion TSNEH, mutta ei se kenellekään muulle kuin Aavalle laula, että "tykkään susta niin, että halkeeeeeen". Vain Aavalle. Kun Juha Tapio laulaa radiossa, alkaa Aava nauraa, että Pupun lauluahan se Juha siellä vetää. Kiva, että Juha Tapiokin osaa sen Pupun biisin!

Joskus Pupu on pakko salaa viedä ja pestä tai korjata sitä ihan vähän niin, että Aava ei edes huomaa.

Tällä viikolla Aava huomasi jotain, ja niin huomasivat kyllä kaikki muutkin, koska Aava kirkui. Ja kun hän kirkuu, kirkuu hän todella kovaa ja todella korkealta.

Meillä hoidossa oleva maailman rakkain Helmi-koira halusi myös rakastaa tuota maailman rakkainta Pupua. Helmin rakkaus on semmoista hepuliriehumista, jollaista ei vanha Pupu oikein enää jaksa.


Siinä kävi sitten näin. Ja Aava kirkui. Ja me kauhistuimme.  

"En nyt Aava ihan näe sinua, mutta rakastan kyllä! Tässä olen."


Onneksi on postimyynti. Seuraavana päivänä postilaatikosta löytyi aarteita, joilla Pupu herätettiin henkiin. Uudet silmät ja uusi vaaleanpunainen nenä!


Pupulle jäi lievä hajataitto, mutta se ei haittaa. Kun Pupu Pupunen vihdoinkin taas näki Aavan, se pussasi Aavan ihan märäksi. "Pupu alkoi heti vain pussailla", nauroi Aava, joka itsekin pussaa Pupun lisäksi kaikkia perheenjäseniä sellaiset 50 kertaa vuorokaudessa.

Entistä rakkaampana, kolhujen kasvattamana se palasi joukkoomme ja katsoo taas meitä niin viisain silmin valmiina lohduttamaan, antamaan hellyyttä, rakastamaan ja uskaltamaan.

Jokaisella meillä pitäisi olla oma Pupu.





keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Hädässä ystävä tunnetaan

Keskiviikot ovat siitä vinkeitä päiviä, että minulla on töitä noin kello 8-16 ja 18-21. Periaatteessa voisin kyllä lähteä iltapäivällä aiemmin, mutta tänään en hirveän paljon aiemmin ehtinyt. Vähän kuitenkin.

Lähdin töistä kello 15 ja ajoin päiväkodille. Ajattelin hakea äkkiä Aavan ja mennä sitten kauppaan. Mies on työmatkalla, ja minulla oli tiistaina myös työilta ja maanantaina olimme Henrikin partiotapahtumassa, joten kaapit olivat ihan tyhjänä.

Koska pakkasta oli 23 astetta, olivat päiväkotimuksut sisällä. Ohjatussa leikkitoiminnassa oli tyttö-poika-parille annettu tehtäväksi keksiä yhteinen leikki. Aava leikki innoissaan parkkitalolla oman parinsa kanssa eikä tietenkään olisi halunnut lähteä. Niinpä sain tehdä aikamoiset suostuttelut, että pääsimme pukemaan. Ja kello kävi!

Menimme autoon. Laitoin avaimen virtalukkoon. Moottori sanoi piuuuu ja vaikeni sitten.

Auto pysyi hiljaa. Minä kelasin miehen työmatkan, kaikki mahdolliset kaverit, auton virtapiuhat mitkä lie ja hinaukset, uhmaikäisen kantamisen kolmen kilometrin matkan yli 20 asteen pakkasessa, kauppareissun ja iltatyöt. Auto ei puolustautunut eikä selittänyt, vaikka haukuin sitä niin kuin nyt haukutaan, kun takapenkillä istuu neljävuotias. Voi juuttaan kaalikääryle, ja silleen.

Pyysin apua ohikulkevalta mieheltä, joka pyysi näyttämään, tapahtuuko mitään. No kyllä vain tapahtui heti, kun saatiin mies viereen seisomaan. Moottori murahti käyntiin. Hurraa!

En sitten uskaltanut ajaa kauppaan vaan ajoin suoraan kotiin ja mietin, että syödään varmaan sitten veteen keitettyä kaurapuuroa. Kello oli jo 16.

Käytin hoidossa olevan koiran metsässä. Aava seisoi yhä eteisessä toppahaalari päällään, kun tulin. Hän aloitti heti tutun "olin reipas päiväkodissa, mutta nyt olen aivan loppu, sinä hylkäsit minut sinne" -itkun. Hän ei osannut riisua, mutta hän osasi heittäytyä mahalleen huutamaan. Ensin eteisessä, sitten olohuoneessa, sitten keittiössä.  Yritin kiireellä etsiä ruokatarpeita, mutta vähän hankaloitti toppa-asuinen jalassaroikkuja.

Löysin ainekset makkarakeittoon. Siinä alkoi olla kaikkien lasten kanssa vähän kaikenlaista säätöä siitä, kuka syö mitäkin ja mihin aikaan ("Oikeesti en oo syönyt välipalaa, tartten välipalan heti!") ja siitä, kuka nukkuu ensi yön missäkin ("Kyllä voi tulla N.N. meille ihan hyvin yöksi, vaikka sä et ole kotona illalla!") ja siitä, onkohan tekemäni ruoka mahdollisesti ihmisravinnoksi kelpaavaa vai ei.

Sain tehtyä keiton. Sain lapset pöytään. Pienin söi lusikallisen ja ilmoitti, että ei syö enempää. Heittäytyi mahalleen pöydän alle. Isommat söivät vähän enemmän, mutta olisivat varmasti sanoneet, että voin pakata veitseni ja lähteä, he ovat nähneet tarpeeksi, jos olisivat itse nähneet kyseistä kokkiohjelmaa.

Laitoin naapurissa asuvalle ystävälle viestin kaikesta säädöstä, jota työiltaani kuului lasten osalta. Työnsin siis lapseni sovitusti hänelle. Jossain vaiheessa mainitsin, että autoni jää luultavasti sitten sinne työpaikan pihaan, koska tuskinpa käynnistyy, mutta hei, elämä on. Että tulkaa hakemaan, jos haluatte joskus päästä eroon minun lapsistani.

Siinä kävi sitten niin, että ystävä hoiti omat ja minun lapset, laittoi pienimmän nukkumaan, ulkoilutti koiran ja vei ja haki minut töihin ja töistä. Huh huh! Kun arki painaa lujaa päälle eikä sukua ole lähimaillakaan, on ehkä rikkainta kaikesta omistaa tuollaisia ystäviä.  Iso respect ja thank you! Kiitos ja anteeksi!

Kun ajoimme töihin, kerroin, että en uskaltanut ajaa kauppaan. Kerroin uudestaan kaikesta siitä säädöstä ja väsymyskiukusta, jonka otin kotona vastaan ennen lähtöäni taas. Ystävä kysyi siinä ajaessaan, että mitä olisin halunnut kaupasta, että hän kyllä tuo. Puuskahdin, että no suklaata, mutta sanoin, että ei oikeasti tarvitse käydä. 

Kun ystävä tuli hakemaan minua töistä, oli istuinlämmitys kuumalla, pienin nukkumassa isosiskon hoivassa, koira tyytyväinen, ja, mikä liikuttavinta, puolikas suklaalevy odottamassa minua autossa.

Ja sen minä sitten söin.  Söin kuin voileipää.

Tämän tarinan minä halusin teille tänään kertoa.








 

maanantai 18. tammikuuta 2016

Meikkaaminen on turhamaista!

"Et kai suinkaan ole maalannut?" kysyi eräs rouva Suomen kauniilla maaseudulla siskoltaan, joka tuli 80-vuotiaana käymään ensimmäisen kerran 60 vuoteen Suomessa. Sisko oli lähtenyt Amerikkaan ja tuli käymään niin turhamaisena rouvana, että oman kylän rouvat aivan järkyttyivät. Luin asiasta juuri uutisen kirpputorilta ostamastani naistenlehdestä vuodelta 1952.

Luonnollisuus on naisessa valttia. Kyllä hengittävä, puhdas iho ja puhtaat, käsittelemättömät hiukset ovat se ainoa oikea juttu! Kaikenlainen ehostaminen on turhaa ja kielii kaikesta huonosta!

Joo niin varmaan! Tai kyllä, ainakin siihen asti, kunnes täyttää 16 vuotta.

Tässä iässä  joka aamu katsoo peilistä mua sama haamu, viikonloppu on silmien alla. Valehtelin otsikossa. Meikkaaminen ei ole turhamaista, meikkaaminen on lähimmäisen kunnioittamista!

Meikkaaminen on sitä, että välittää ihmisistä, jotka joutuvat katselemaan sinua jutellessanne. Miten moni ihminen joutuukaan katsomaan minua pitkin päivää! Olisi kauheaa nähdä yhtä usein itsensä peilistä kuin muut joutuvat minua katsomaan.

Kun herään aamulla, on minulla silmäpussit. Kun käyn nukkumaan illalla, on minulla silmäpussit. Hiuksillani on täysin oma tahto: ne ovat yhtä paksut ja kiharat kuin lampaan villa. Kampaajalla käydessäni hiusteni latvoja ohennetaan yleensä sellaiset neljä kierrosta pään ympäri, kun kampaaja ei ensin meinaa uskoa, että normaali ohentaminen ei riitä mihinkään.  Olen itseasiassa kirjoittanut jo hiuksistani aiemmin, lue tästä.

Jos aamuisin päätän suoristaa hiukseni, olen jo puolivälissä aivan loppu. Kädet ovat maitohapoilla ja hermot kireällä. Ei onnistu! En jaksa enkä pysty! Suoristaminen vastaa suunnilleen maratonia.

Meikkaan, että kanssaihmisten silmiin ei sattuisi. Tämän postauksen ideana oli julkaista minusta ennen ja jälkeen meikkausta ja hiustenlaittoa kuva, mutta en ehkä kuitenkaan julkaise niitä.

Miksikö? Sitä kutsutaan lastensuojeluvaistoksi. Tuo vaisto on tosin lähinnä isovanhemmilla, olen nimittäin saanut palautetta. Ei saisi kuulemma kertoa kaikkea! Minä kyllä vastasin, että luuleeko joku muka, että nämä juttuni ovat totta? Ei kai kukaan luule! Eihän meillä nyt kukaan kiukkua, huuda lattialla ja potki seiniä! Ei todellakaan!

No kyllä huutaa ja potkii. Minä huudan ja potkin.

Yläkoulussa opettelin luovasti meikkaamaan ja lainasin siihen äidiltä löytämääni meikkivälinettä. Meikkasin sillä silmät ja meikkasin sillä kulmat. Näytin hyvältä siihen asti, kunnes ensimmäinen luokkakaveri tuli vastaan -ja nauroi. En minä tiennyt, että ripsivärillä mustataan vain ripset! Pitkä tie on tuosta tultu. Minä kyllä voin kulkea aivan hyvin vaikka viikon ilman meikkiä, mutta ymmärrän, jos porukkaa alkaa sen vuoksi jäädä sairaslomalle, muuttaa kauemmaksi tai harkita uran vaihtoa. Hannan naama, sehän se syynä!

Pukkaa finniä ja kriisiä 


Olen alkanut siistiä kulmaterällä tyttären kulmakarvoja hänen pyynnöstään. Seison kauan hänessä ihan kiinni ja teen tarkkaa työtä. Sitten siirryn peilin eteen ja teen saman itselleni - ja joka kerta kiljaisen kuin päässäni olisi puukko pystyssä. On vain niin kauhea näky siirtää aina lähikatse 12-vuotiaan hipiältä omalle iholle. Ero on vähän sama kuin kasvitieteellisellä puutarhalla ja erämaalla. Bemarilla ja mopoautolla. Bestsellerillä ja itsejulkaisulla.

On vähän kriisiä, mutta en ole varma, onko se myöhäinen kolmenkympin kriisi vai aikainen neljänkympin. Luulen, että neljänkympin, koska Chisukin sanoo, että neljänkympin kriisin tunnistaa siitä, ettei ryppyvoiteet enää mihinkään riitä. (Tämä on vasta tulossa: Näyttää keskisormee Onnelassa nuorille ja kiipee joogaretriitille ylös vuorille.) Sillä tavalla huvittavaa, että tässä iässä ihmisellä on yhtä aikaa naamassa silmäpussit, akne ja rypyt. Pysyy nuorekkuus yllä, kun pukkaa finniä finnin viereen? Ehkä, ehkä. Se lienee siis salaisuuteni!

Joskus hiusten suoristamisen ja meikkaamisen jälkeen tulee huonommassa valossa katsoen sellainen fiilis, että how are you doing ja että kyllä tässä vielä aika mirrejä ollaan, grrrrrr, ei ole koko peliä menetetty!

Onneksi lapset pitävät kuitenkin jalat maassa.
- Voi äiti, kun sinulla on sitten aika iso pylly, he lepertelevät, semmoinen mauton jasso. Ja vielä aika isot silmäpussit ja finnejä! Olet jo aika vanha mummo, meidän vanha äiti.

Haluan kuitenkin kasvoillani välittää iloa ja hyvää mieltä lähimmäisilleni! Viimeksi käydessämme mummolassa Itä-Suomessa jätin mummon ja esikoisen kahdestaan ja sanoin heille, että juttelisivat yhdessä rauhassa heitä yhdistävistä asioista.
- Mitä mieltä olet tuosta äidin nenässä olevasta isosta finnistä, kysyi äitini tyttäreltäni.

Hirveän hyvä, että yhteistä säveltä ei tarvitse kauaa etsiä!

Ps. Blogiteksteissä olisi hyvä olla kuva. Koska hannasin ja jäi kuva laittamatta, liitän tekstiin tarinan ja kuvan naiseudesta.

Aamu


Neljävuotias Aava heräsi tänä aamuna juuri silloin, kun minun piti tulla herättämään, eli vähän ennen seitsemää. Hän nousi alakerran makuuhuoneesta yläkertaan keittiöön silmät vielä puoliksi kiinni, tukka pörrössä ja tyynyn jälki poskessaan. Unesta lämpimänä, vielä tokkurassa vähän horjuen. Hän nousi portaita yllään vaaleanpunainen prinsessayöpaita, siniset Frozen-pyjamahousut - ja prinsessa Sofia -korkokengät.

Kyllä nainen on aina nainen!




sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Äitiyden iso virhe

Facebookin Katso muistojasi -toiminto muistutti, miten tärkeän asian opin tasan vuosi sitten. Opin, että koskaan ei voi aavistaa, miten lapset reagoivat yllätyksiin.

Ostin nimittäin tuolloin ihan yllätyksenä lapsille todella ison säkkituolin. Olin katsellut Henrikin huoneen nurkkausta ja ajatellut, että siinä olisi kiva lasten lukea Aku Ankkaa oikein isossa säkkituolissa. Säkkituolin voisi myös kantaa olohuoneeseen ja siinä pötkötellen katsoa telkkaria jopa kolmekin sisarusta. Sen voisi myös kantaa alakerran työhuoneeseen ja mukavasti loikoillen pelata säkkituolissa Xboxia. Miten he ilahtuisivatkaan!

Toin säkkituolin kotiin intoa ja rakkautta puhkuen tyytyväisenä omaan äitiyteeni ja lasteni hemmottelemiseen. Onnentytöt ja -poika!

Sinä päivänä meillä itkettiin. Meillä huudettiin. Meillä tapeltiin. Jengiä istui enemmän jäähyllä kuin lätkänpelaajia jäähyaitiossa Suomi-Ruotsi -finaalissa. Peruimme luvattuja telkkarinkatseluita ja karkkipäiviä.

Tosi kiva ja mahtava säkkituoli aiheutti vain riitaa siitä, kuka siinä milloinkin istuu ja missä huoneessa. Siksi, että toin kotiin uuden säkkituolin, tuli lapsille itku. Kuulin, että sillä ja silläkin on oma säkkituoli omassa huoneessa, että on todella epäreilua, että säkkituoli on välillä muissakin huoneissa.


Olen jo kauan tiennyt, että jos lapset leikkivät tyytyväisinä huoneissaan ja joku menee tarjoamaan heille palan suklaata, on koko elämä pilalla koko lähisuvulta. Lapset eivät ilahdu suklaasta. He alkavat itkeä! He huutavat. He tappelevat. He suuttuvat. He eivät todellakaan enää leiki hetkeäkään, ainakaan yhdessä.

Tämä kaikki siksi, että joku oli niin ajattelematon, että meni ja tarjosi heille suklaapalan, mutta ei antanut enempää. Toisaalta niin kai reagoisin minäkin. Suklaa-addikti on aina addikti.

Paha virhe äitiydessä on myös lapsista ja yhteisestä ajasta huumaantuneena mennä lupaamaan asioita. Niin kuin vaikka luvata sunnuntaiaamuna, että tänään me leivomme, lakkaamme kynnet, luemme pitkään Risto Räppääjää tai pelaamme sitä puuduttavan pitkää lautapeliä. Lapset eivät ole kykeneväisiä ymmärtämään, että viisihenkisessä perheessä on joku hässäkkä koko ajan päällä, ja joskus ne kynnet vain jäävät lakkaamatta. Tai unohtuvat lakata! Asia tietysti muistuu mieleen joko kello 22, kun lapsi herää käymään pissalla tai juuri silloin, kun pitäisi jo olla töissä, mutta vasta pestään lapsen hampaita tuskan hiki valuen. Älä lupaa mitään, muistuttaa mies ainakin ennen lähtöään työmatkoille.

En ole silti oppinut mitään. Kesällä tein hirveän virheen! Koulun alun lähestyessä oli silmiini pompannut monta juttua siitä, miten koululaisen olisi hyvä tehdä läksyt jumppapallon päällä istuen. Niinpä kun ulkokirpparilla törmäsin yhden euron maksavaan jumppapalloon, lähti se heti mukaani.

Minun olisi pitänyt hinnasta ymmärtää, että joku halusi siitä pallosta todella kovasti eroon, että siinä pallossa on jotain vikaa. Se todella on kauhea pallo! Hirveä pallo!

Pienillä lapsilla kylään tulee pahoina hetkinä Känkkäränkkä, isoilla lapsilla jumppapallo. Ymmärrän, että vaikeissa tilanteissa pieni keinuminen rauhoittaa, mutta jumppapallo saa minut hulluksi! On ärsyttävää valittaa tekemättömistä kotitöistä tai läksyistä tai huonosta käytöksestä ja kuunnella koko ajan samalla jumppapallon nitkuttavaa ääntä.

Ehkä se jumppapallolla pyöriminen rauhoittaa vaikeissa tilanteissa. Olisiko aikuistenkin helpompi ottaa pomolta tai asiakkaalta haukut vastaan, jos samalla saisi kyhnyttää pyllyään jumppapalloon? Ehkä! Ehkä vienkin pallon huomenna töihin! Pitkien palaverien ajan pyörin mahallani pallon päällä kädet lattiassa ja jalat ilmassa.

Mutta jumppapallo on myös siitä ärsyttävä, että senkin vuoksi on itketty ja tapeltu.

Vuodessa on kuitenkin tapahtunut mahtava muutos, josta Facebookin Katso muistojasi -toiminto ei tiedäkään mitään! Koululaiset ovat itse keksineet huikean systeemin: sunnuntai-iltana pallo ja säkkituoli vaihtavat huonetta eikä viikon aikana toinen saa koskeakaan kuin omassa huoneessaan olevaan vaihtotavaraan.

No, siksipä mistään ei saa sen mehukkaampaa ärsytystä ja riitaa aikaan kuin siitä, että käy toisen huoneessa ihan nopeasti kitkuttamassa pyllyllään jumppapalloa. Ai että!


lauantai 16. tammikuuta 2016

Apua, murrosikä!


En tule selviämään murrosiästä. Lapsen, omastani olen selvinnyt (tosin äiti ehkä ei vieläkään). Tai siis kolmen lapsen. Kolme murrosikää!

Kun minua alkaa ärsyttää, alan lopulta karjua. Tietysti, sehän on luonnollinen reaktio ärsyyntymiseen. Mieheni ei karju. Hän sulkeutuu jonnekin sisäiseen bunkkeriin, jonne ei vaimo näy eikä kuulu. Sytyttelee tyytyväisenä mennessään sillan palamaan, että en varmasti pääse bunkkerin ovelle mussuttamaan. Rakentelee tosin uuden sillan sitten, kun ääneni on käheytynyt.

Esikoinen on samanlainen. Voin hyppiä tasajalkaa hänen edessään ja kirkua ja heittää noin niin kuin vertauskuvallisesti kaikki hänen vaatteensa vaatekaapista alas, jos oikein kiehahtaa joku vaate- tai siivouskriisi, mutta hän vain seisoo edessäni. Oikeasti hän on jo hyvän aikaa sitten lähtenyt bunkkeriinsa ja lukinnut oven perässään kolmella munalukolla. 

Näillä näkymin murrosikä kotiutetaan meille kaudella Autumn 2017, mutta olen saanut jo asiaankuuluvasti muutaman sneak peekin. (EDIT: Arvelin, että tilastollisesti kahdeksannen luokan syksy voisi olla otollinen ajankohta.)

Pienet maistiaiset ovat sellaisia vilahduksia tulevasta. Niin kuin esimerkiksi sukat. Vain nilkat paljaaksi jättävät sukat käyvät, muut ovat noloja ja huonoja ja kamalia. 

Onneksi kukaan ei kuvaa minun toimiani kasvattajana... Muu perhe pakkaa autoon pulkkia ja rattikelkkoja lähtiessämme kohti laskettelurinteen kokoista pulkkamäkeä auringon kimaltaessa pakkaspäivän hangilla. Toppahousuissani suhisen huoneesta toiseen ja väännän vallan henkistä kättä siitä, minkälaiset housut ja sukat laitetaan toppahousujen alle. Että millaiset vaatteet sopivat minnekin ja miten sillä ei ole herranjestas mitään väliä, miltä näyttää pulkkamäessä. Ja että pitää ottaa paksu toppatakki, ei sitä kauppareissuille tarkoitettua hienostelutakkia! Pulkkamäkeen, hyvänen aika!

Siinä pidän luentoja terveydestä ja vaatteiden säänsopivuudesta äänenvoimakkuudella, jolla voisi ihan hyvin huutaa Prisman hedelmäosastolta leipähyllyillä ruisleipää valitsevalle miehelle, että muista myös gluteenittomat sämpylät. Ja luennon jälkeen sanon, että no ihan sama, minä en ainakaan halua kastua, palella, sairastua ja jäädä paitsi siitä ja siitä sovitusta, ja sitten marssin kädet nyrkissä toppahanskoissani ja iglua muistuttavassa toppatakissani ja toppahousut ja, mikä pahinta, Kuomat jalassani ja ilman meikkiä autoon enkä tajua, miten nololta itse näytän. Pohjat!
  

Mitä isot edellä...


On muuten aika veikeä idea saada lapsia sellaisella ikäerolla, että kotona on yhtä aikaa murrosikäinen murkku ja uhmaikäinen uhmis. Miten meni noin niinku omasta mielestä, voi kysyä. 

Joskus murkku osoittaa perheelleen armeliaisuutta ja suostuu olemaan samassa tilassa muiden kanssa ja ehkä jopa katsomaan jonkun perheenjäsen kohdalle suunnilleen. Jos vanhempien tähdet ovat todella kohdallaan, saattaa murkku osoittaa, että tuon kasvun piikkilanka-aitaisen suojamuurin takana on yhä se sama huumorintajuinen tyyppi. Murkku saattaa heittää ilmoille hyvän leuan, heittää niin sanotusti läppändeerusta. Silloin ei kannata kenenkään yrittää edes hengittää, että tilanne ei rämähdä niin sanotusti perseelleen. 

Murkku saattaa vaikka ottaa uhmiksen hiuspannan, jonka päällä on suuri, vaaleanpunainen bling-bling-kruunu ja asetella sen ihan pokkana päähänsä lähtiessään kouluun muuten täysin mustaan pukeutuneena. Sitten murkku katsoo, miten perheenjäsenet reagoivat. Muut tietysti nauravat onnellisina ja helpottuneina sille, että muurin takana jurottava murkku on yhä ihminen, ja tuttu vielä, siis yhä tuo sama ihana tyyppi, joka esimerkiksi kolmevuotiaana hassutteli aamusta iltaan käyttäen höpsöjä sanoja, joita vanhemmat käyttävät itse yhä päivittäin. 

Tilannehan olisi muuten ihan mahtava, mutta uhmis ei tuollaista huumoria sulata vaan raivostuu silmittömästi. "Se on minun krrrrrrrruunu", hän kirkuu pienen naaman vaihtaessa nopeasti väriä vaaleasta pinkin kautta hehkuvan punaiseen. 

Uhmiksen kirkumista vihaava murkku raivostuu ja katuu koko älytöntä ideaansa lähestyä millään tavalla ja tasolla tuota uskomattoman typerää perhettään. Hän paiskaa kruunun päästään uhmiksen jalkoihin  ja lähtee ovet paukkuen kouluun sanomatta kenellekään mitään muuta kuin että muistuttaa jälleen, että vihaa sitä, että pikkusisko kirkuu joka asiasta. Uhmishan pelästyy ja syöksyy hysteerisesti itkien äidin syliin, ja vanhemmat katsovat toisiaan ilmeellä, että wtf täällä taas tapahtui tässä about kahden sekunnin sisällä. 

Tulevaisuuden timmi äiti? 


Aavistan, että pulkkamäkeen  sopimattomien sukkien ja prinsessakruunun rinnalle on tulossa jotain isompaa. Saan ehkä vielä muutaman sneak peekin ennen sitä. 

Olen kuitenkin löytänyt kaksi tietä hänen bunkkeriinsa: hetket kahdestaan saunan lauteilla sekä ystävän koiraa lenkittäessä. Tällä reseptillä luulen pysyväni timmissä kunnossa, varsinkin jos hikoilemme yhdessä suhteemme kuona-aineita pihalle mahdollisimman usein. 

Keskimmäisen kanssa meillä on jo vuosia ollut yhteinen sävel: tuijotamme toistemme väriseviä kitarisoja välillä hyvinkin usein, ja muu perhe pakenee huutomme alta. Olen miettinyt, että tulevaisuudessa saatan päästä hänen bunkkeriinsa sisään esimerkiksi jäähallissa. 

Eikö olisi aika hyvä huutaa pojan kanssa vierekkäin, että "Hyvä Tappara! Pois sieltä maalilta se kiekko! Nuijaaa! Hyvä, paina, paina! Siivoa huoneesi ja tule kotiin, kun on sovittu! Lopeta se vastaansanominen! Hoida sovitut asiat! Nuijaaa! Ja se on siellä, se on maali!".

Eikös se niin ole, että murrosikäiselle kelpaa vain pullana ja rahana osoitettu välittäminen? Saa nähdä, miten käy.